Bazârow painoi päänsä alas.
— Te olette onnellisempi minua.
Anna Sergêjewna katsahti häneen kysyvästi ja virkkoi sitten:
— Sanokaa mitä hyvänsä, mutta jotain minussa on, joka sanoo, ett'emme suotta ole sattuneet yhteen, ja että meistä tulee vielä hyvät ystävät. Minä olen varma siitä, että tuo … kuinka ma sanoisin?… tuo mielenjännitys, tuo pidätteleiminen teissä vihdoin haihtuu.
— Vai olette te huomannut minussa jotain pidätteleimistä … ja vielä … kuinkas te sanoittekaan? … mielen-jännitystä?
— Niin.
Bazârow nousi ja astui akkunaan.
— Ja tahtoisitte tietää, mikä on syynä tähän pidätteleimiseen, tahtoisitte tietää, mitä minussa liikkuu, niinkö?
— Niin, — toisti rouva Odintsôw jonkinlaisella, hänelle itselleenkin vielä selittämättömällä kammolla.
— Ettekä suutu?