— Erinomaisen hauska tutustua, — puheli Vasili Ivânowitsh; — mutta älkää pahaksi panko: meill' on täällä niin yksinkertaista, kenttäelämää kerrassaan. Arina Vlâsjewna, rauhoituhan toki, rakas ystävä. Mitäs tuo tuommoinen heikkous! Ties mitä arvoisa vieras tässä sinusta ajatteleekaan.
— Hyvä ystävä, — puheli eukko kesken itkujansa; — ei ole minulla kunnia tietää teidän nimeänne ja…
— Arkâdi Nikolâitsh! — kuiskasi Vasili Ivânowitsh puoliääneen, arvokkaasti.
— Älkää moittiko minua, hupakkoa. — Eukko niisti nenäänsä, ja pyyhki vuoroin toista, vuoroin toista silmäänsä, päätään käännellen milloin puoleen milloin toiseen.
— Antakaa minun anteeksi. Niin näet luulinkin, että kyllä maar minusta aika jättää, ennenkuin saan nähdä oman ku-u-u-ltaiseni!
— Mutta saittepas sittenkin, armollinen rouva, — puuttui Vasili Ivânowitsh puheesen. — Tanjúshka! — kääntyi hän sitten erääsen noin kolmentoista vuoden vanhaan paljasjalkaiseen tyttöön, joka arasti kurkisteli ovesta sisään, yllään heleänpunainen kattunaleninki, — Tanjúshka! Tuo rouvalle lasi vettä, mutta tarittimella, kuulithan? Ja teitä, hyvät herrat, — lisäsi hän vanhan-aikuista leikillisyyttä tavoitellen, — sallikaa minun pyytää teitä virkaheiton veteraanin kabinettiin.
— Annahan kun vielä edes kerran syleilen sinua, Jenjûshetshka, — vaikeroi Arina Vlâsjewna. — Bazârow kumartui hänen puoleensa. — Ja kuinka sinusta on tullutkaan soma ja sorea!
— No niin, ei nyt soma ja sorea, — pisti Vasili Ivânowitsh väliin, — vaan mies kuin mies, homme fait, niinkuin sanotaan. Ja nyt Arina Vlásjewna, kun olet kylläiseksi ravinnut äidinsydämen, nyt, toivoakseni, pidät huolta myös kalliitten vieraittesi ravitsemisesta, sillä, niinkuin hyvin tiedät, ei tyhjästä tytyä.
Eukko kohosi tuolistaan.
— Heti paikalla, Vasili Ivânowitsh, heti paikalla on pöytä katettu; itse tästä pistäyn pyörähdän kyökissä ja itse panen samovaarinkin; kyllä minä huolen pidän, kyllä, kyllä. Enhän ole kolmeen ajast'aikaan häntä nähnyt, en syötellyt, en juotellut, onkos tämä laitaa?