Hän rupesi syleilemään poikaansa.
— Jenjûsha! Jenjûsha! — kajahti samassa vapiseva naisen-ääni. Ovi lensi selkoseljälleen, ja kynnykselle ilmestyi pullea, pienikasvuinen eukko, päässä valkoinen tanu ja yllään lyhyt, kirjava sielukka. Hän huudahti, horjahti ja olisi kaiketikin kaatunut, ellei Bazârow olisi saanut hänestä kiinni. Pienet, turpeat kädet kietoutuivat samassa pojan kaulaan, pää painui hänen rinnalleen, ja kaikki vaikeni. Kuului vain katkonnaisia nyyhkytyksiä.
Ukko Bazârow hengitti raskaasti ja siristeli silmiään entistä enemmän.
— Älähän nyt, älähän nyt, Arîsha! Heitä jo valtaan! — puheli hän, vilkaistuaan Arkâdiin, joka seisoi liikahtamatta tarantassin ääressä. Kyytimies se ihan oli päänsä kääntänyt toisaanne. — Mitäs tuo nyt on tarpeen! Lakkaa jo, hyvä ystävä!
— Voi Vasili Ivânowitsh! — sopersi eukko. — Vuosikausiinhan, ajast'aikoihinhan en ole nähnyt poikoani, kultaistani, Jenjûshenkaa… — ja käsiään hellittämättä hän veti kyynelistä märät, rypistyneet, hellämieliset kasvonsa pojan rinnasta, loi häneen tuommoisen onnenautuaan, lystikkään katseen ja painui jälleen häneen kiinni.
— No niin, niin, — puheli Vasili Ivânowitsh, — kyllähän tämä kaikki on sangen luonnollista asiain menoa, mutta eiköhän lähdettäis sisään? Jevgêni on tuonut vieraankin mukaansa. Suokaa anteeksi, — lisäsi hän; kääntyen Arkâdiin ja hiukan raapaisten jalkaa, — naisväen heikkoutta, nähkääs … niin, ja sitten se äidin sydän kanssa…
Itsellään sillä välin sekä huulia vinoon veti että silmäkulmia nyki ja leuka tärisi … mutta hän tahtoi nähtävästikin hillitä itsensä ja esiintyä erittäin tyynimielisenä.
Arkâdi kumarsi.
— Lähdetään vainenkin sisään, äiti, — virkkoi Bazârow, taluttaen hervahtanutta vanhusta sisään.
Laskettuansa hänet mukavaan nojatuoliin, Bazârow vielä kerran pikimmältään syleili isäänsä ja esitti sitten Arkâdin hänelle.