Hän oli nähtävästikin loukkautunut.
— Kuulithan, Arkâdi Nikolâjewitsh! Mutta me, me saatiin selkään … sitä se on kun ollaan sivistynyttä väkeä.
Arkâdi naurahti väkinäisesti, mutta Bazârow käänsi päänsä eikä enää koko taipaleella avannut suutansakaan.
Noissa viidessäkolmatta virstassa oli Arkâdin mielestä kokonaista viisikymmentäkin. Mutta kas tuolla, loivan mäen rinteellä astui jo esiin kylänpahainen, jossa Bazârowin vanhemmat asuvat. Kylän vieressä, keskeltä nuorta koivikkoa, tuli näkyviin olkikattoinen herraskartano. Ensimmäisen pirtin edustalla seisoi kaksi musikkaa lakit päässä, riitelemässä keskenään. "Sin' oot suuri sika", — puhui toinen, — "ja sittenkin sin' oot kehnompi pientä porsasta."
— "Mutta sinun muijas on noita-akka", — vastasi toinen.
— Tuosta kanssakäymisen vapaudesta — huomautti Bazârow Arkâdille, — ja sujuvista sanasutkauksista sinä voit päättää, ett'ei minun isäni talonpoikia ahtaalla pidetä. Mutta tuollapa se isä itsekin tulee kuistille. Kuuli näet tiukuset. Hän se on, hän; tunnen jo ruumiin muodosta. Hoh-hoh! Kylläpäs on käynyt harmaaksi poloinen!
XIX.
Bazârow pisti päänsä ulos tarantassista. Arkâdi kurkisti ulos ystävänsä seljän takaa ja huomasi herraskartanon kuistilla kookkaan, laihan miehen, tukka pörröllään, nenä kotkan, ja yllään vanha sotaherran takki levällään. Siinä hän seisoi, jalat haarallaan, silmiänsä siristellen auringon paisteessa ja pitkä piippu suussa.
Hevoset pysähtyivät.
— Viimeinkin! — virkkoi Bazârowin isä, jatkaen polttamistaan, vaikka varsi se hyppi ja keikkui hyppysissä. — Kömmi ulos, kömmi ulos, että päästään suuta antamaan.