— Mihinkä sinä nyt vihjaat? — kysyi Arkâdi.
— En mihinkään; minä sanon suoraan, että me, sinä ja minä, olemme käyttäyneet sangen typerästi. Mitäpäs siitä sen enempää? Vaikka sen minä jo huomasin klinikassa; ken vammalleen äkäilee, se vammastaan pääsee, ihan varmaan.
— En minä oikein ymmärrä sinua, — sanoi Arkâdi; — ei sinulla pitäisi olla valittamisen syytä.
— Kosk'et minua oikein ymmärrä, niin minä teen nyt sinulle tiettäväksi kuin seuraa: minun mielestäni on parempi särkeä katukiviä, kuin antaa naisen valtaan vaikkapa vain sormensa pää. Se on tuommoista… — Bazârow oli jo lausumaisillansa lempisanansa "romantismia", mutta pidättyi ja sanoi: — roskaa. Sinä et usko minua nyt, mutta sen mä sinulle sanon: me jouduttiin sinun kanssas naisten seuraan, ja meistä tuntui hyvältä, mutta päästä irti moisesta seurasta — se tuntuu kuin kylmä kylpy helteisenä päivänä. Ei miehisellä miehellä ole aikaa semmoisiin jonnijoutaviin; miehen pitää olla raju, niin sanoo espanjalainen sananlasku, ja oikeaan se osaakin. No niin, sinä, esimerkiksi, — jatkoi hän, kääntyen kyytimieheen: — sinähän olet kiltti poika; onko sinulla muijaa?
Mies näytti ystävyksille litteät kasvonsa, puolisokeat.
— Muijaako? On maar. Kuinkas muuten?
— Lyötkö sinä muijaas?
— Jaa että lyönkö? Sattuuhan sitä semmoistakin. Ilman syytä ei ruukata.
— No niin, niin. Entäs, lyökö muija sinua? Mies nykimään ohjaksista.
— Johan sinä nyt jotain, barin! Yhä sinä vaan leikkiä lasket…