— Mitähän, — virkkoi hän viimein; — mitähän jos antaisit minulle sikarin… Ja katsohan, onko minun kieleni keltainen?
— Keltainen on, — vastasi Arkâdi.
— Sepä se … ei maista sikarikaan… Ei ole kunnossa kone.
— Sinä olet todellakin muuttunut viime aikoina, — virkkoi Arkâdi.
— Vähät siitä. Hyvä tulee taas. Yksi seikka on ikävä; äiti se siellä kotona on niin helläsydäminen: ellei ole kasvattanut vatsaa ja ellei syö kymmenen kertaa päivässä, niin jo hän on surusta menehtyä. Isä se on sentään toista maata: sitä miestä on kyllä sihdattu ja seulottu. Ei, ei tule polttamisesta mitään, — lisäsi hän, sinkauttaen sikarin maantielle.
— Viiskolmattako virstaa on sinne sinun tilallesi? — kysyi Arkâdi.
— Niin on, mutta kysy tuolta älyniekalta.
Hän osoitti sormellaan kyytimiestä, Fedôtin renkiä.
Mutta älyniekka vastasi: "mikä sen virstarätingin tässä niin ties? eihän tät' o mitattu", ja sen sanottuaan hän taas rupesi torumaan keskihevosta, joka "päällään potkii huitoo", toisin sanoen: päätään viskoo.
— Niin, niin, puheli Bazârow, — läksy teille annettiin, o minun nuori ystäväni, yks opettavainen esimerkki. Hitto ties tätä kauheata roskaa! Ihminen se ihan rihmannenässä riippuu, ja pohjaton kuilu hänen allansa saattaa aueta minä hetkenä hyvänsä, ja sittenkin hän keksii itselleen senkin seitsemän harmia, tärvellen oman elämänsä.