— Tavataanhan vielä, eikö niin?
— Kuten käskette, — vastasi Bazârow.
— Siinä tapauksessa tavataan.
Arkâdi astui ensimmäisenä kuistille ja nousi sitten Sítnikowin kaleskoihin. Hovimestari auttoi häntä kohteliaasti, mutta Arkâdin teki mieli kolhaista häntä tai purskahtaa itkuun. Bazârow istui tarantassiin.
Tultiin Hóhlowin syrjäkylään. Arkâdi ei puhunut mitään niinkauan kuin Fedôt, majatalon isäntä, valjasteli hevosia, mutta sitten hän astui tarantassin ääreen ja virkkoi Bazârowille, hymyillen entiseen tapaansa:
— Jevgêni, ota minut mukaasi; minä lähden teille.
— Käy istumaan, — lausui Bazârow hampaittensa välitse.
Sítnikowilta, joka uhkeasti vihellellen astua tepasteli ajoneuvojensa ympäri, jäi suu auki, kuultuaan nuo sanat; muuta hän ei kyennyt tekemään. Arkâdi taas nosti varsin tyynesti kapineensa hänen kaleskoistaan, nousi Bazârowin viereen ja kumarrettuaan kohteliaasti tähän-astiselle matkatoverilleen, kiljaisi kuskille: "Anna mennä!" Tarantassi läksi liikkeelle ja katosi pian näkyvistä.
Sítnikow oli kerrassaan ällistynyt. Hän vilkaisi kuskiinsa: mies siinä leikillään ruoskansa siimaa heiluttelee sivuhevosen hännän kohdalla. Silloin Sítnikow hyppäsi kaleskoihinsa, huutaa jyräytti kahdelle ohi-kulkevalle talonpojalle: "lakit päähän, tolvanat!" ja läksi ajamaan kaupunkiin päin, jonne saapui sangen myöhään, ja jossa huomenna rouva Kúkshinin luona kaksi "korskeata, moukkamaista" matkatoveria saivat kuulla kunniansa.
Istuutuessaan tarantassiin Arkâdi puristi lujasti Bazârowin kättä eikä kotvaan aikaan puhunut mitään. Toinen näkyi ymmärtävän ja pitävän arvossa sekä tätä kädenpuristusta että tätä äänettömyyttä. Viime yönä hän ei ollut ummistanut silmäänsäkään, oli ollut polttamatta ja melkein syömättä jo monta päivää. Synkkänä ja räikeänä näkyi hänen profiilinsa syvälle painetun lakin alta.