Rouva Odintsôw ei lausunut mitään sanottavaa kummastelemista, kuultuaan huomenissa Arkâdin sanovan, että hänkin aikoo lähteä. Hän näytti hajamieliseltä ja väsyneeltä. Kâtja loi ääneti Arkâdiin vakavan katseen; ruhtinatar se oikein ristinmerkin teki shaalinsa alla, niin ett'ei Arkâdi sitä voinut huomata. Sítnikow sitä vastoin joutui ihan pyörälle päin. Hän oli vast'ikään tullut ruokasaliin uudessa, uhkeassa, tällä erää ei slavofiilisessä, puvussa; eilis-iltana hän oli hänen käytettäväkseen annetun lakeijan hämmästyttänyt suurella paljoudella mukaansa tuomia alusvaatteita, ja nyt — toverit jättävät hänet! Hän tarpoi jalkojaan, pyörähti sinne ja pyörähti tänne, niinkuin takaa-ajettu jänis, ja äkkiä, melkein kauhistuen, melkein parkaisten julisti, että nyt sitä lähtee hänkin. Rouva Odintsôw ei ruvennut häntä pidättelemään.
— Minulla on erittäin mukavat kaleskat, — lisäsi tuo poloinen nuori mies, kääntyen Arkâdin puoleen. — Minä vien teidät perille; Jevgêni Vasiljewitsh taas ottaa teidän tarantassinne. Siten se käy varsin mukavasti.
— Hyväinen aika! Eihän meillä ole ensinkään yksi matka, ja minähän asun kaukana!
— Ei se tee mitään, ei yhtään mitään; aikaa minulla on yltäkyllä, ja sitä paitsi on minulla sielläpäin asioitakin.
— Viina-arenninko alalla? — kysäisi Arkâdi, liiankin halveksivasti.
Mutta Sítnikow oli sellaisessa epätoivon tilassa, ett'ei edes naurahtanutkaan, niinkuin tavallisesti.
— Minä vakuutan teille, että minun kaleskoissani istuu erittäin mukavasti, — jupisi hän; — kyllä me niihin mahdumme.
— Älkäähän pahoittako msjöö Sítnikowin mieltä, — virkkoi Anna
Sergêjewna.
Arkâdi katsahti häneen ja nyökäytti merkitsevästi päätään.
Vieraat rupesivat tekemään lähtöä aamiaisen jälkeen. Sanoessaan jäähyväisiä Bazârowille, rouva Odintsôw ojensi hänelle kätensä ja virkkoi: