— Teillehän minulta jäi kampsut, — äänsi Bazârow, kääntymättä.
"Kummallista! — arveli Arkâdi itsekseen. — Hän ei lainkaan tiedustele, miksi minä lähden. Ja miksikä minä oikeastaan lähdenkään, ja miksi hänkään lähtee?" Hän ei osannut antaa tyydyttävää vastausta kysymykseensä; sydäntä vain alkoi pakottaa ja kalvaa. Hän tunsi, että hänen on oleva raskas erota täältä, jonne hän oli jo niin tottunut, mutta tunsi myös, että outoa hänen olisi tänne yksinkin jäädä.
"Jotain on heidän välillänsä tapahtunut", jatkoi hän taas miettimistänsä. "Mitäpäs minä tänne jään vetelehtimään Anna Sergêjewnan näkyviin, Jevgênin lähdettyä? Hän kyllästyy minuun kokonaan, ja minä menetän vihdoin viimeisetkin."
Hän rupesi luomaan eteensä Anna Sergêjewnan kuvaa. Vähitellen alkoi muitakin piirteitä astua näkyville nuoren lesken kauniitten kasvojen läpi.
"Sääli on Kâtjaakin!" kuiskasi Arkâdi pielukseen, johon jo tipahti kyynel… Äkkiä hän heilautti tukkaansa ja lausui ääneen:
— Hittoko sen Sítnikowin tänne lennätti, senkin pöllön?
Bazârow liikahti vuoteessansa ja virkkoi.
— Tyhmä sinä olet vielä, veikkonen, huomaan ma. Sítnikowit ovat meille välttämättömiä. Minulle, ymmärrätkö, ihminen, minulle ovat tarpeen nuo tolvanat. Vai jumalienko täällä pitäisi käydä savea sotkemaan?
"Vai niin!" ajatteli Arkâdi itsekseen, ja nyt vasta hänelle silmänräpäyksessä selveni koko tuo Bazârowin itserakkauden pohjaton kuilu. "Me muka siis olemme jumalia? Toisin sanoen sinä olet jumala, mutta minä… kunhan en vaan minä olisikin niitä tolvanoita!"
— Niin! — toisti Bazârow. — Tyhmä sinä olet vielä.