— Kas niin! — virkkoi Bazârow heti kuin isä oli mennyt ulos. — Lystikäs äijä kerrassaan ja hyväntahtoinen peräti. Hiukan omituinen, niinkuin sinunkin, vaikka vähän toisella tavalla. Lörpöttää vaan liian paljon.
— Äiti sinulla näyttää myöskin olevan herttainen ihminen, — virkkoi
Arkâdi.
— Vilpitön ihminen. Saatpas nähdä, millaiset kelpo päivälliset hän meille laittaa.
— Tänään ei teitä vuotettu, nuori herra, niin sillä viisiä ei tullut hankituksi lihaakaan, — virkkoi Timofêitsh, tuotuaan vast'ikään sisään Bazârowin matkalaukun.
— Tullaan sitä lihattakin toimeen. Kun ei, niin ei. Eikä se köyhyyskään, sanotaan, syntiä ole.
— Kuinka monta maaorjaa sinun isälläsi on? — kysäisi Arkâdi äkkiä.
— Tila ei ole hänen, vaan äidin; viisitoista muistaakseni.
— Kaksi kolmatta yksin lukein, — tokaisi Timofêitsh tuikeasti.
Ulkoa kuului taas tohvelien latsutusta, ja Vasili Ivânowitsh ilmestyi jälleen.
— Muutaman minutin kuluttua on teidän kamarinne oleva valmis vastaan-ottamaan teidät, — huudahti hän juhlallisesti, — Arkâdi … Nikolâitsh … niinhän kai teidän arvoisa isännimi on? Ja kas tässä teille passarikin, — lisäsi hän, viitaten mukana tulleesen keropäiseen poikaseen, jolla oli yllään sininen, kyynäspäistä repaleinen kauhtana ja jalassa vieraat saappaat. — Hänen nimensä on Fétjka. Ja taaskin minä toistan, vaikka poikani kielteleekin, älkää panko pahaksi. Piippuun hän kyllä osaa panna. Poltatteko te?