Vasili Ivánowitshia rupesi yskittämään.
— Täällä maaseuduilla… No niin, te, hyvät herrat, tietysti ymmärrätte nämä asiat paremmin; emmehän me teidän jäljissänne pysy. Tehän tulitte vahtivuoroon meidän jälkeemme. Niinhän minun nuoruudessani naurettiin Hoffmanneille, jotka saarnasivat humoralismia, ja BrowneiIle, jotka saarnasivat vitalismia, mutta aikoinaan olivat hekin pitäneet melua. Teillä on nyt joku toinen astunut Rademacherin sijaan, te polvistutte hänen edessään, mutta parinkymmenen vuoden perästä hänellekin kenties nauretaan.
— Sinun lohdutukseksesi, — virkkoi Bazârow, — minä voin sanoa, että nykyaikoina me yleensä nauramme koko lääketieteelle emmekä polvistu kenenkään edessä.
— Mitenkä niin? Tohtoriksihan sinä aiot?
— Niin aion, mutta toinen asia ei estä toista. Vasili Ivânowitsh painoi keskisormellaan pari kertaa piipunpesää, jossa vielä oli kuumaa tuhkaa jonkun verran.
— Saattaa olla, saattaa olla, — puheli hän; — en rupea kiistämään. Ja mokomakin kiistäjä, minä! Virkaeron saanut staabin lääkäri, volatuu,[15] nyt maanviljelijän kirjoissa. Minä palvelin teidän vaarinne brigadissa, — kääntyi hän jälleen Arkâdiin. — Niin, niin! Yhtä ja toista sitä jo olen minäkin ennättänyt maailmassa nähdä! Olen ollut seuroissa jos minkälaisissa ja pitänyt kanssakäymistä ties kenen kaikkien kanssa! Minä, juuri tämä sama minä, jonka nyt suvaitsette nähdä edessänne, minä olen koetellut ruhtinas Wittgensteinin ja Zhukowskin pulssia! Ja ne taas, ne siellä eteläisessä armeijassa, neljännentoista päivän herrat, ymmärrättehän, — Vasili Ivânowitsh puristi huulensa yhteen sangen merkitsevällä tavalla, — ne minä tunsin ihan joka miehen. No niin no, minun toimeni oli ihan poskessa: pidä huolta lansetistasi, mies, ja sillä hyvä! Mutta teidän vaari vainaanne oli sentään kunnon mies, sotilas kantapäästä kireesen.
— Ja aika aasi, san' niin! — lausui Bazârow veltosti.
— Mutta, Jevgêni, millaisia sanoja sinä käytätkään! Hyväinen aika!
Kenraali Kirsânow ei tietysti ollut niitä…
— Heitä, veikkonen, jo koko mies, — keskeytti Bazârow. — Tänne tultaessa minä mielikseni katselin sinun koivikkoasi; kylläpäs ovat puut kasvaneet!
Vasili Ivânowitsh vilkastui.