Hän täytti kolme pokaalia ja ryyppylasin, esitti sitten maljan "verrattomaan vieraitten kunniaksi" ja joi pokaalinsa yhdessä vedossa, sotilaan tapaan, ja pakotti Arina Vlâsjewnankin tyhjentämään lasinsa viimeiseen tippaan.
Tuli sitten sylttien vuoro. Arkâdi, joka inhosi imelää, katsoi kumminkin velvollisuudekseen maistaa neljää vast'ikään keitettyä eri lajia, sitä suuremmastakin syystä, kun Bazârow puolestaan jyrkästi kieltäytyi niistä, sytyttäen sikarin. Ja sitten ilmestyi pöytään teetä kerman ja voin ja rinkelien kanssa, ja sitten Vasili Ivânowitsh vei koko seuran puutarhaan, nauttimaan illan ihanuutta. Penkin ohi kulkiessaan hän kuiskasi Arkâdille: "Tässä minun on tapani vaipua filosofillisiin mietelmiin, katsellessani, kuinka aurinko mailleen menee; niinhän erakon tulee ja sopii. Tuolla kauempana on muutamia minun istuttamiani puita, Horation lempipuita."
— Mitä ne on? — kysyi Bazârow, kuultuaan isän viimeiset sanat.
— Mitäkö? … Akaasioita tietysti. Bazârowia rupesi haukottamaan.
— Taitaapa jo ollakin aika matkamiesten vaipua Morfeon helmaan, — virkkoi Vasili Ivânowitsh.
— Toisin sanoen: panna maata, — liitti Bazârow. — Sangen järkevä ajatus. Aikapa jo todellakin.
Bazârow suuteli äitiänsä otsaan, hyvää yötä sanoessaan. Eukko sulki hänet syliinsä ja sitten salavihkaa, hänen selkänsä takana siunasi häntä. Vasili Ivânowitsh saattoi Arkâdin hänen huoneesensa ja toivotti hänelle "senkaltaista siunauksesta runsasta lepoa, jota minäkin sain nauttia menneinä onneni päivinä." Ja sangen hyvä Arkâdin olikin nukkua saunakamarissaan: siellä haisi mintulle, ja kaksi sirkkaa siellä uunin raossa riksuttivat kilpaa ja niin nukuttavasti. Vasili Ivânowitsh läksi sitten omaan kabinettiinsa ja oikaisihe sohvalle pojan jalkopäähän, valmiina juttelemaan hänen kanssaan, mutta Bazârow lähetti hänet heti pois, sanoen tahtovansa nukkua nyt. Unettoman yön hän kumminkin vietti hamaan aamuun asti. Silmät selkoseljällään hän tuijotti äkeänä pimeyteen: lapsuuden muistoilla ei ollut valtaa hänen ylitsensä, eikä hänen sitä paitsi ollut vielä onnistunut päästä viimeisten kokemustensa katkerista tunnelmista.
Arina Vlâsjewna rukoili ensin kyllältänsä ja haasteli sitten kauan aikaa Anfisushkan kanssa, joka seisoi kuin suolapatsas emäntänsä edessä, katsoa sirristäen häneen ainoalla silmällään ja kuiskimalla ilmituoden kaikki huomionsa ja mielipiteensä Jevgêni Vasiljewitshistä. Äiti paralla oli ilosta, viinistä ja sikarinsavusta pää ihan pyörällä. Vasili Ivânowitsh yritti puhelemaan hänen kanssaan, mutta — kättään vaan huiskasi.
Arina Vlâsjewna oli entis-ajan aatelisrouvia, sitä oikeata maata. Hän olisi ollut omiansa elämään kaksisataa vuotta sitten, muinais-moskovalaisina aikoina. Hän oli erittäin jumalinen ja tunteellinen. Hän uskoi kaikenmoisia tunnustähtiä, povaamisia, manauksia, unia. Hän uskoi mielipuolten yliluonnollisia voimia, tonttuja, metsänhaltijoita, pahaenteisiä kohtauksia, taudinpanentaa, luotti kansan lääkkeisin, kiirastorstain suoloihin,[16] uskoi, että nyt on maailman viimeiset ajat käsissä. Hän oli vakuutettu siitä, että jos pääsiäis-yönä kynttilät iltakirkossa eivät sammu, niin tattarista tulee hyvä vuosi, ja että sieni lakkaa kasvamasta niin kohta kuin ihmissilmä on sen nähnyt. Hän uskoi, että piru rakastaa asuskella vetten tykönä, ja että jokaisella juutalaisella on veritäplä rinnassa. Hän kammosi hiiriä, tarhakäärmeitä, sammakoita, varpusia, verimatoja, ukkosta, kylmää vettä, läpivetoa, hevosia, pukkeja, punatukkaisia ihmisiä ja mustia kissoja. Tupasirkat ja koirat olivat hänen mielestänsä saastaisia eläimiä. Hän ei syönyt vasikanlihaa, ei kyyhkysiä, ei krapuja, ei juustoa, ei parsaa, ei maapäärynöitä, ei jänistä, ei arbuusia, sillä leikattu arbuusi muistuttaa Johannes Kastajan päätä; ostereista puhuessaan häneltä ihan pintaa karmi. Herkuille hän oli herkkä ja piti ankaraa paastoa; makasi kymmenen tuntia vuorokaudessa eikä käynyt levolle lainkaan, milloin Vasili Ivânowitshilla kivisteli päätä. Ainoa kirja, minkä hän oli lukenut, oli "Aleksisa eli tölli salolla;" kirjeitä hän kirjoitteli yhden, korkeintaan kaksi vuodessa, mutta talouden asiat, hedelmäin kuivaamiset ja sylttien keitännät hän tunsi tarkoin, vaikk'ei omin käsin kajonnut mihinkään, vastenmielisesti muutoinkin liikuskellen.
Arina Vlâsjewna oli sangen hyväsydäminen eikä lainkaan, verrattain sanoen, typerä. Hän tiesi, että maailmassa on herrasväkeä, joitten velvollisuus on käskeä, ja alhaista kansaa, jonka velvollisuus on palvella; senpä vuoksi hän ei vieronut matelevaisuutta eikä polvistumisiakaan edessänsä. Alamaisiansa hän kumminkin kohteli lempeästi ja säveästi, ei päästänyt kerjäläistä kertaakaan ilman almua luotaan eikä panetellut ketään, vaikka juoruilikin toisinaan. Nuorempana hän oli ollut sangen soma, oli soitellut klaveeria ja puhunut vähän franskaakin, mutta monivuotisten vaellustensa aikana miehensä kanssa, jolle hän oli mennyt vastoin tahtoansa, hän oli ennättänyt rapistua ja unohtanut sekä musikit että franskat. Poikaansa hän rakasti ja pelkäsi sanomattomasti. Talonhoidon hän oli jättänyt kokonaan Vasili Ivânowitshin huostaan eikä itse enää puuttunut mihinkään, ja jos ukko joskus rupesi puhumaan suunnittelemistaan reformeista ja uusista aikeistansa, silloin eukko voivottelemaan, nenäliinaansa huiskauttaen ja säikäyksestä kohotellen silmäkulmiansa yhä ylemmäs ja ylemmäs. Epäluuloinen hän myöskin oli, varoi alinomaa jotain suurta onnettomuutta ja hyrähti itkuun heti kuin joku murheellinen asia mieleen muistui…