Sellaiset naiset alkavat meillä jo joutua sukupuuttoon. Jumala ties, pitäiskö siitä olla hyvillään!
XXI.
Aamulla herättyänsä, Arkâdi avasi akkunan, ja ensimmäinen esine, mikä hänen silmiinsä pisti, oli Vasili Ivânowitsh. Ukko penkoi uutterasti kaalismaassa, yllään nenäliinalla vyötetty bukaralainen yönuttu. Huomattuaan nuoren vieraansa, hän nojautui lapioonsa ja huudahti sotilaan tapaan:
— Jumala varjelkoon! Kuinka suvaitsitte nukkua?
— Erittäin hyvin, — vastasi Arkâdi.
— Minäpä täällä, kuten näette, muinaisen Cincinnaton lailla laitan lavoja syysnaurista varten. Nyt on aika jo semmoinen — ja Jumalan olkoon siitä kiitos! — että itsekunkin täytyy elatuksensa hankkia kättensä työllä; muihin ei ole luottamista: puuhaa ja ponnista itse. Ja siksipä Jean Jacques Rousseau onkin oikeassa. Puolituntia sitten te, arvoisa herra, olisitte nähnyt minut aivan toisenlaisessa positionissa. Tuli muuan ämmä valittamaan "sydämen-tautia", niinkuin se heidän puheessaan kuuluu, me sanomme sitä dysenteriaksi, niin hänellepä minä … mitenkäs minä nyt oikein sopivasti sanoisinkaan? … minä sisälle vuodatin häneen opiumia. Toiselta muijalta otin hampaan pois… Tälle minä ehdotin etherisationia, mutta eihän se suostunut. No niin, kaikkea tämmöistä minä teen anamatjoor.[17] Vaikka mitäpäs kummaa siinä: minähän olen plebeiji, homo novus … en ole perinnöllistä aatelia … toista se on se meidän emäntä… Mutta ettekö tahtoisi tulla tänne siimekseen, hengittämään ennen teetä raikasta ilmaa?
Arkâdi tuli ulos hänen luoksensa.
— Tervetultua vielä kerta, — lausui Vasili Ivânowitsh, nostaen kätensä sotilaalliseen tapaan tahraisen patalakkinsa laitaan. — Te, sen tiedän, olette tottunut loistavaan elämään, mukavuuksiin kaikenlaisiin, mutta totisesti tämän maailman mahtavatkin välisti katsovat soveliaaksi viihtyä lyhyen hetkisen matalankin mökin katon alla.
— Hyväinen aika! — huudahti Arkâdi, — mitäs maailman mahtavia minä olen? Enkä minä ole tottunut loistoonkaan.
— Älkääs nyt, älkääs nyt, — lausui Vasili Ivânowitsh, herttaisesti mutistaen suutaan. — Vaikka minut on jo siirrettykin arkistoon, niin olen minä jo sentään siksi nuohonut tätä maailmaa, että lennosta linnun tunnen. Minä olen tavallani psykologi, minä, ja fysionomisti kanssa. Ellei minulla olisi ollut tätä, uskallan sanoa, lahjaa, niin jo minä aikoja sitten olisin ollut mennyttä miestä, jo ne tuhaksi olisivat jauhaneet minut, miehen vähäpätöisen. Sanonpa teille mairittelematta: se ystävyys, jonka huomaan vallitsevan teidän ja poikani välillä, ilahduttaa minun sydäntäni. Minä kohtasin hänet vastikään. Tapansa mukaan, joka teille kyllä tunnettua olla mahtaa, hän hyppäsi ylös sangen varhain ja läksi samoilemaan maita mantereita… Sallikaa udellani: oletteko jo kauankin tuntenut Jevgêniä?