— Tiedätkös, mitä minä tässä ajattelen? — sanoi hän, heittäen kädet niskan taakse.
— En tiedä. Mitä niin?
— Näin minä aattelen: hätäkös minun vanhempieni on eläessä? Isä kuusikymmentä vuotta vanha ja sittenkin vaan yhä hommaa, puhuu "palliativisista" keinoista, parantelee ihmisiä, osoittaa jalomielisyyttä talonpoikia kohtaan: elämä kuin silkkiä vain. Ja hyvä on äidinkin olla: hänen päivänsä on niin täyteen ahdettu kaikenlaista puuhaa, hohhoijaamista ja voivoijaamista, ett'ei jouda muuta miettimäänkään, mutta minä…
— Mutta sinä?
— Niin, minä: tässä mä nyt virun ruon suojassa… Kovin on kapea tämä sija, minkä minä täytän, niin peräti pikkuruinen, verrattuna muuhun avaruuteen, missä minua ei ole, ja millä ei ole mitään tekemistä minun kanssani; ja se aikakin, mikä minun onnistuu elää, on niin mitätön sen iankaikkisuuden rinnalla, missä minua ei ollut eikä tule olemaankaan… Ja tässä atomissa, tässä matemaatillisessa pisteessä veri sittenkin kiertokulkuansa pitää, ja aivot työtään tekevät, jotain tavoitellen… Kauheata sekasotkua! Jonnijoutavaa!
— Maltas: tuo, mitä nyt sanoit, soveltuu yleensä joka ihmiseen.
— Oletpa oikeassa, — yhtyi Bazârow. — Minun tarkoitukseni olikin sanoa, että heillä, minun vanhemmillani näes, on kädet täynnä työtä, oma mitättömyys ei heitä huolestuta, ei se tunnu heistä ilkeältä … mutta minä … min'en tunne muuta kuin ikävää ja kiukkua.
— Kiukkuako? Miksikäs kiukkua?
— Miksikö? Sinäkö kysyt: miksikä. Oletko sitten unohtanut?
— Muistan kyllä kaikki, mutta sittenkään en myönnä olevasi oikeutettu kiukkuun. Sinä olet onneton, olkoon niin, mutta…