XXIII.
Ivallisesti pahoitellen ystävänsä lähtöä, oli Bazârow saattanut Arkâdin ajopeleihin, ohimennen vihjaamalla annettuaan hänen ymmärtää kyllä käsittävänsä matkan oikean tarkoituksen. Siitä hetkestä hän sulkeutui kokonaan omiin toimiinsa: työnvimma sai hänessä vallan. Ei hän enää kinastellut Pâvel Petrôwitshin kanssa, sillä viimeksimainittu rupesi häneen nähden asettumaan peräti aristokraatiselle kannalle, lausuen ajatuksiansa enemmän äännähdyksillä kuin sanoilla. Kerran vain Pâvel Petrôwitsh oli käymäisillään sanasotaan nihilismiä vastaan siihen aikaan muodissa olleen, Itämeren maakuntain aatelia koskevan kysymyksen johdosta, mutta pysähtyi äkkiä ja virkkoi kylmän kohteliaasti:
— Mutta emmehän me voi toisiamme ymmärtää; minulla ei ainakaan ole kunnia ymmärtää teitä.
— Älkääs muuta! — huudahti Bazârow. — Ihminen pystyy ymmärtämään vaikka mitä; hän ymmärtää mitenkä eeteri tärisee ja värisee, ja mitä kaikkea auringossa tapahtuu; mutta mitenkä toinen ihminen saattaa niistää nenäänsä muulla tavoin kuin hän itse, sitä hän ei pysty käsittämään.
— Oliko tuo sukkeluutta? — virkkoi Pâvel Petrôwitsh ja siirtyi syrjään.
Välisti hän sentään pyysi saada olla läsnä Bazârowin kokeissa, ja kerran kävi niinkin, että hän pani hyvänhajuiset ja hienoilla aineksilla pestyt kasvonsa lähelle miskroskoopia, katsellakseen, kuinka läpikuultava infusori nielee viheriäisen pölyjyväsen ja ahkerasti hienontaa sitä jonkinlaisella ketterällä kyhmyllä kulkussansa.
Nikolai Petrôwitsh sitä vastoin kävi paljoa useammin Bazârowin luona. Hän olisi käynyt joka päivä "oppimassa", kuten hän sanoi, elleivät talouden puuhat olisi estäneet. Hän ei häirinnyt nuorta luonnontutkijaa, vaan istahti jonnekin nurkkaan, sieltä katsellen hänen toimiaan ja joskus vain rohjeten tehdä jonkun kysymyksen. Päivällis- ja illallispöydässä hän koetti kääntää puhetta fysikkaan, geologiaan ja kemiaan, koskapa kaikki muut asiat, taloudellisetkin, valtiollisista puhumattakaan, olivat omiansa antamaan aihetta elleihän yhteentörmäyksiinkään, niin ainakin molemmanpuoliseen mielipahaan. Nikolai Petrôwitsh aavisteli, että veljen inho Bazârowia kohtaan ei ole lainkaan vähenemässä. Eräs vähäpätöinen seikka se muun muassa vahvisti hänen luuloansa.
Koleraa alkoi ilmestyä ympäristössä. Itse Mârjinostakin se "nykäisi" pari henkeä. Yöllä kerran sattui Pâvel Petrôwitshille jotenkin ankara kohtaus. Hän oli kovissa tuskissa koko yön, mutta ei turvautunut Bazârowin taitoon. Huomenissa hän, yhä vieläkin kalpeana, mutta huolellisesti kammattuna ja parta ajettuna, kohtasi Bazârowin, ja tämän kysymykseen, miks'ei pantu häntä hakemaan, vastasi: "Tehän muistaakseni olette sanonut, ett'ette ensinkään usko lääketieteesen".
Näin kuluivat päivät Mârjinossa. Bazârow teki työtä uutterasti, äreänä … mutta olipa Nikolai Petrôwitshin talossa muuan olento, jonka kanssa hän, elleihän juuri sydäntään huojennellut, niin ainakin kernaasti keskusteli.
Se olento oli Fênitshka.