Mutta sitten hänelle muistui mieleen heidän viimeinen käyntinsä siellä, kylmä vastaan-otto ja entinen kömpelyys… Hän rupesi arkailemaan taas. Mutta tuo nuoruuden "kenties sentään", tuo salainen halu päästä onnensa kohtalosta selville, saada koetella voimiansa ypö yksin, ilman kenenkään suojelusta — se se sittenkin vei voiton viimein. Ei ollut kulunut kymmentäkään päivää siitä kuin he olivat palanneet Mârjinoon, niin jo hän kiiti täyttä vauhtia kaupunkiin, tutkimaan muka sunnuntaikoulujen järjestelmää. Mutta kaupungista hän painoi suoraa päätä Nikóljskojeen. Yhäti kiirehtien kyytimiestä, hän riensi sinne kuin nuori upseeri sotatantereelle: hirvitti ja tuntui hauskalta, ja ihan henkeä salpasi maltittomuudesta.
"Pääasia on, ett'ei tuota ajattele", — niin hän hoki itsekseen.
Kyytiin sattui hänelle reipas mies, joka pysähtyi joka kapakan kohdalle, virkkaen: "naukkaiskohan?" tahi "ettäkö taas naukkais?", mutta sitten, naukattuaan, ei hevosiaan surkeillutkaan. Kas niin, tuoltapa se näkyy tutun talon korkea katto…
"Mitäs minä teenkään"? — sävähti Arkâdin mielessä. — Mutta ei sitä nyt takaisinkaan käännytä.
Uljaasti kiiti troikka; ajuri hihkuili ja vihelteli, jo kolahtivat siltapalkit kavioitten ja pyöräin alla, jo ajetaan lehtokujaa myöten, jossa kerityt kuuset kasvavat kahden puolen… Vaaleanpunainen leninki lehahti kautta tumman lehdistön … nuoret kasvot vilahtivat päivänvarjon keveäin hesujen alta… Hän tunsi Kâtjan, ja Kâtja tunsi hänet. Arkâdi käski ajurin pysäyttää vauhtiin päässeet hevoset, hyppäsi alas ajopeleistä ja astui hänen luokseen.
— Tekö? — virkkoi Kâtja ja punastui vähitellen kokonaan. — Lähdetään siskon luokse; hän on täällä puutarhassa. Hänen on oleva mieluista tavata teitä.
Kâtja saattoi Arkâdin puutarhaan. Tämä kohtaus Kâtjan kanssa oli hänestä sangen hyvä enne; hänestä tuntui hyvältä, niinkuin olisi sukulaisen tavannut. Ja kaikki oli käynyt niin mukavasti, ei hovimestaria, ei ilmoitusta. Tien käänteessä hän huomasi Anna Sergêjewnan, joka seisoi seljin häneen. Kuultuansa askeleet, rouva Odintsôw kääntyi verkalleen ympärinsä.
Arkâdi oli jälleen joutua hämilleen, mutta rauhoittui jo ensimmäisistä sanoista.
— Hyvää päivää, karkuri! — virkkoi Anna Sergêjewna tasaisella, lempeällä äänellään, ja läksi astumaan häntä vastaan, myhäillen ja silmiään siristäen päivänvalolta ja tuulelta. — Mistä sinä hänet löysit, Kâtja?
— Anna Sergêjewna, — yritti Arkâdi, — minä olen tuonut teille jotain, jota ette suinkaan ole odottanut… — Te toitte itsenne, ja se on paras kaikesta.