Ja siinäkös sitten kyseltiin ja seliteltiin. Arkâdi se enimmäkseen piti ääntä, varsinkin illallisella, jota kesti kauas yli puoliyön. Nikolai Petrôwitsh käski pöytään muutamia puteleita portteria, vast'ikään Moskovasta tuotua, ja heittäysi itsekin niin valloilleen, että posket punaisina hohtivat, ja nauroi myötäänsä tuommoista puoliksi levollista, puoliksi hermostunutta naurua. Yleinen mielenkohotus tarttui palvelusväkeenkin. Dunjâsha juoksenteli sinne tänne pää pyörällä, myötäänsä hyörien ja pyörien oven takana. Kello kävi jo kolmatta aamulla, mutta yhä vieläkin Pjotr koetteli saada rimpautetuksi kitarallaan kasakka-valssia. Vaikeroiden ja miellyttävästi helähtelivät kielet kautta tyynen ilman, ei vaan ottanut sivistyneen kamaripalvelijan sormista hellitäkseen muuta kuin ensimmäinen satsi; luonto ei ollut suonut hänelle musikaalisia taipumuksia, enempää kuin muitakaan taipumuksia.
Olot Mârjinossa eivät ottaneet oikein sujuakseen, ja Nikolai Petrôwitsh parka joutui yhä ahtaammalle. Farmi tuotti päivä päivältä yhä enemmän huolia, ilottomia, monimutkaisia. Rettelöt palkkaväen kanssa kävivät lopulti sietämättömiksi. Osa työväestä uhkasi lähteä pois, ellei palkkaa lisätä, osa läksi tiehensä, otettuaan palkkaa etukäteen; hevosiin ilmestyi minkä mitäkin tauteja; valjaat lohkeilivat kuin olisivat olleet tulessa kärvennettyjä; työt kävivät leväperäisesti. Moskovasta tilattu puimakone oli niin raskas, ett'ei sitä voinut käyttää; toinen tärveltiin heti ensi koetuksessa; puolet karjakartanoa paloi poroksi, ja siihen syynä se, että muuan talonväkeen kuuluva sokea ämmä oli tuulisella säällä mennyt palava kekäle kourassa läävään, lehmäänsä muka savuttamaan … ämmä itse kyllä sanoi koko tapaturman syyksi sitä, että herran päähän on pistänyt ruveta teettämään kaikenlaisia kummallisia juustoja ja muita meijerivehkeitä.
Pehtori heittäysi äkkiä laiskaksi ja rupesi lihoamaankin, niinkuin lihoaa jokainen venäläinen, päästyänsä "vapaille leiville". Kaukaa jo huomattuansa Nikolai Petrôwitshin, hän rupesi, harrastusta osoittaakseen, viskelemään lastuilla ohi-juoksevaa porsasta, tai pui nyrkkiä puolialastomalle pojan retvanalle. Enimmäkseen hän vain makasi päivät umpeen. Verolle pannut talonpojat eivät suorittaneet maksettaviansa määräaikoina ja varastelivat metsää. Vartijat ottivat harva se yö kiinni talonpoikain hevosia farmin mailta ja välisti miehissä niitä taloon ajoivat. Nikolai Petrôwitsh oli jo sakotkin säätänyt syöttövahingosta, mutta asia kävi tavallisesti niin, että hevosia pidettiin ensin päivä, mitäpä parikin kartanon rehuissa ja annettiin sitten isännilleen takaisin.
Kaiken hyvän lisäksi syntyi vielä talonpoikain kesken riitoja: veljekset vaativat pesänjakoa, kälykset kun eivät sopineet saman katon alle; ei aikaakaan, niin syntyi tappeluja, ja silloin liikkeelle kaikki, niinkuin käsky olisi käynyt; kaikki keräytyivät konttorin kuistin eteen, herraa muka puhuttelemaan, miehet usein humalapäissään, naamat naarmuissa, ala siinä nyt herra tutkia ja tuomita, ja siinäkös melua ja pauhinaa, akkaväen nyyhkytystä ja vinkuvaa vikinää kesken miesten haukkumisia Siinä sitten piti ottaa selvä, mitä riitapuolilla oli sanomista, siinä piti huutaa äänensä sorroksiin, ennakolta sittenkin tietäen, että säännöllinen ratkaisu on sula mahdottomuus. Leikkuuväestä oli puute, ja silloin tehtiin kaupat muutaman itsenäisen talonpojan kanssa, joka sitoutui hankkimaan työväkeä kahdesta ruplasta desjätinalta, mutta pettikin mitä konnamaisimmalla tavalla. Omain alustalaisten akkaväki vaati kuulumattomia hintoja, mutta vilja pelloilla alkoi jo karista … kovin jäi heinäntekokin takapajulle … ja päälle päätteeksi tuossa vielä Holhoja-lautakuntakin uhkaa ja vaatii viipymättä korkoja…
— En minä jaksa enää! — huudahteli Nikolai Petrôwitsh epätoivoissaan monta kertaa. — Itse minä en saata ruveta tappelemaan, hakea polisia ei salli prinsiipit, mutta ellei heillä ole rangaistuksen pelkoa, niin ei saa aikaan mitään.
— Du calme, du calme, — kehoitteli silloin Pâvel Petrôwitsh, itse kumminkaan osaamatta muuta kuin murahdella ja rypistellä kulmiaan ja väännellä viiksiään.
Bazârow pysyttelihe loitommalla näistä "pikkumaisuuksista", eikä hänen, talon vieraana, sopinutkaan sekaantua muitten asioihin. Seuraavasta aamusta aikain hän jälleen kävi sammakkojensa, infusoriainsa ja kemiallisten liuoksiensa kimppuun ja puuhaili myötäänsä niitten ääressä. Arkâdi sitä vastoin piti velvollisuutenansa edelleenkin auttaa isäänsä, ainakin osoittaa olevansa valmis häntä auttamaan. Kärsivällisesti hän kuunteli isän selityksiä ja antoi kerran jo jonkunlaisen neuvonkin, ei siinä tarkoituksessa, että sitä noudatettaisiin, vaan näyttääkseen vain harrastusta asiaan. Maataloutta hän ei vieronut, ajattelipa välisti kääntyä agronomilliselle alalle, mutta siihen aikaan alkoi muita ajatuksia pyrkiä hänen päähänsä.
Arkâdin mielessä pyöri — kovin hän itsekin sitä kummasteli — myötäänsä vain Nikóljskoje. Ennen vanhaan hän olisi vain olkapäitään kohauttanut, jos ken olisi sanonut, että hänen tulee ikävä saman katon alla Bazârowin kanssa, ja vielä millaisen? — kotikaton alla! Mutta ikävä hänen vaan oli, ja pois häntä sieltä veti. Hän päätti ruveta kävelemään ulkona ihan uupumukseen asti, mutta ei sekään auttanut. Haastellessaan kerran isänsä kanssa, hän sai tietää, että Nikolai Petrôwitshilla on hallussaan muutamia intressantteja vanhoja kirjeitä rouva Odintsôwin äidiltä Arkâdin äiti vainajalle. Hän ei hellittänyt, ennenkuin sai nämä kirjeet käsiinsä, sittenkuin Nikolai Petrôwitsh oli niitä löytääkseen penkonut ja pöyhöttänyt pari kymmentä eri laatikkoa ja arkkua. Päästyään näitten puoleksi hajonneitten paperien omistajaksi, hänestä tuntui hiukan levollisemmalta: nythän hänellä oli ikäänkuin päämäärä, jota kohti pyrkiä.
"Minä sanon sen teille kummallekin" — kuiskaili hän alinomaa. — "Ja ne olivat hänen omat sanansa!"
"Minä lähden, lähden hitto vie niinkin!"