— Jevgêni, — kysyi hän: — vasemmalleko? Bazârow kääntyi poispäin.
— Mitä tyhmyyksiä nyt? — murahti hän.
— Tyhmyyksiä tietenkin, — vastasi Arkâdi. — Entäpä sitten? Eihän se ois meiltä ensi kertaa.
Bazârow veti lakin otsalleen.
— Tee kuin tahdot, — virkkoi hän viimein.
— Ann'mennä vasemmalle! — kiljaisi Arkâdi. Tarantassi läksi vierimään Nikóljskojeta kohti. Mutta nyt, kun ystävykset olivat päättäneet tehdä "tyhmyyksiä", nyt he keskustelivat vieläkin vähemmin, näyttivätpä melkein äkäisiltä.
Jo siitä päättäen, millä tavalla hovimestari otti heidät vastaan rouva Odintsôwin asunnon kynnyksellä, he huomasivat menetelleensä ajattelemattomasta antautuessaan hetkellisen oikun johdettaviksi. Heitä ei nähtävästäkään oltu odotettu. Vierashuoneessa he saivat istua kahden kesken jotenkin kauan ja jotenkin nolonnäköisinä. Rouva Odintsôw tuli vihdoin sisään. Hän tervehti heitä tavallisella herttaisuudellaan, kummastellen kuitenkin heidän pikaista palajamistansa, josta hän — mikäli liikkeitten ja puheen hitaudesta huomasi — ei ollut kovinkaan mielissään. Toiset taas kiiruhtivat ilmoittamaan poikenneensa tänne vain ohi mennen ja aikovansa kolmen neljän tunnin perästä jatkaa matkaa kaupunkiin. Rouva virkkoi siihen vain lyhyesti: "niinkö?", ja pyysi Arkâdia viemään terveisiä isälle ja lähetti noutamaan tätiä. Ruhtinatar astui sisään silmät unen sikkarassa, mikä loi erinomaisen äkäisyyden leiman hänen vanhoille, ryppyisille kasvoillensa. Kâtja oli huonovointinen, eikä tullut näkyviinkään omasta huoneestaan. Arkâdi huomasi äkkiä, että häntä oli vetänyt tänne aivan yhtä paljon Kâtjan tähden kuin itse Anna Sergêjewnankin. Neljä tuntia kului mitättömissä keskusteluissa niistä näistä. Anna Sergêjewna sekä kuunteli että puheli myhähtelemättä. Vieraita hyvästellessä vasta entinen ystävällisyys näkyi elähtävän hänen sydämessään.
— Minä olen synkällä tuulella tänään, — sanoi hän, — mutta älkää siitä huoliko; käykäähän … sen sanon teille kummallekin … käykäähän jonkun ajan perästä talossa jälleen.
Nuoret herrat kumarsivat ääneti, nousivat ajopeleihinsä ja ajoivat, missään enää viipymättä, kotia Mârjinoon, jonne he saapuivat seuraavan päivän illalla. Matkan varrella ei ollut kumpikaan edes maininnutkaan rouva Odintsôwia. Bazârow se varsinkin oli ollut koko ajan aivan ääneti, yhä katsellen tiepuoleen.
Mârjinossa olivat kaikki mielissään heidän tulostansa. Nikolai Petrôwitsh oli jo ruvennut käymään levottomaksi poikansa pitkällisen poissa-olon tähden. Ilmankos häneltä nyt, kun Fênitshka loistavin silmin riensi hänen luokseen ilmoittamaan nuorten herrain tulleen, pääsi ilonhuudahdus ja jalat alkoivat elää. Ketterästi hän ponnahti sohvalta pystyyn. Pâvel Petrôwitshkin tunsi jonkunlaista miellyttävää liikutusta ja suopeasti myhäillen kätteli palanneita matkamiehiä.