— Jo hylkäsi meidät kuin hylkäsikin, — änkytteli hän. — Hylkäsi. Ikävystyi aikojansa täällä meidän kanssamme. Yksin olen nyt, yksin kuin orpo! — toisti hän monta kertaa, ojentaen joka kerta kätensä, etusormi sojossa.
Silloin Arina Vlâsjewna astui hänen luokseen, painoi harmaan päänsä hänen harmaata päätänsä vasten ja puhui:
— Minkäs sille tekee, Vâsja! Irti lohkeaa talosta poika kuin leivästä kannikka. Niin on poika kuin havukka: teki mieli — lensi luo; teki mieli — lensi pois; mutta sinä ja minä, me olemme kuin kaksi homesientä puunkolossa rinnatusten, emmekä liikahdakaan. Ja niin minä en koskaan luovu sinun luotasi, niinkuin et sinäkään minun luotani luovu.
Vasili Ivânowitsh veti kädet kasvoiltansa ja syleili vaimoansa, elämänsä toveria, syleili lujasti kuin ennenkin, nuoruuden päivinä: Arina oli lohduttanut häntä hänen murheessansa.
XXII.
Ääneti, silloin tällöin vain vaihtaen sanan ja toisen, ystävykset saapuivat Fedôtin talolle. Bazârow ei ollut oikein tyytyväinen itseensä. Arkâdi ei ollut tyytyväinen häneen. Sitä paitsi kalvoi Arkâdin sydäntä tuommoinen omituinen, aiheeton kaiho, jota eivät tunne muut kuin hyvin nuoret ihmiset.
Kuski valjasti verekset hevoset tarantassin eteen, kiipesi pukille ja kysäisi:
— Oikeallenkos lähtään vai vasemmalle?
Arkâdi hätkähti. Tie oikealle vei kaupunkiin ja sieltä kautta kotia, tie vasemmalle rouva Odintsôwin hovia kohti.
Hän vilkaisi Bazârowiin.