Hän vaikeni äkkiä ja läksi ovea kohti.
— Pian tavataan taas, isä, ihan varmaan.
Mutta Vasili Ivânowitsh kädellään vain viittasi ja meni menojaan.
Makuukammioon tultuaan, hän huomasi vaimonsa jo nukkuvan ja rupesi
sopottamalla lukemaan rukouksiansa, jott'ei herättäisi häntä. Mutta
Arina Vlâsjewna heräsi sittenkin.
— Sinäkö se olet, Vasili Ivânowitsh? — kysyi hän.
— Minä, eukkoseni.
— Jenjûshanko luota tulet? Minä, tiedätkös, olen tässä pelkäillyt: lieneekö hänen oikein mukava maata sohvalla? Käskinhän minä Anfîsushkan nostamaan sinne sinun kenttämatrassisi ja uusia tyynyjä kanssa; olisin antanut hänelle meidän höyhenpatjankin, mutta hän muistaakseni ei suvaitse pehmeätä alustaa.
— Ole rauhassa, muori kulta. Kyllä hänen on siinä varsin mukava. — O Herra Jumala, armahda meitä syntisiä, — jatkoi hän puoliääneen rukoustansa. Hänen oli sääli vanhaa emäntäänsä: hän ei hennonnut yöksi ilmaista hänelle, mikä sydänsuru häntä uhkaa.
* * * * *
Bazârow ja Arkâdi läksivät huomenissa. Aamusta aikain vallitsi koko talossa masentunut mieli. Anfîsushka se myötäänsä pudotteli astioita maahan. Fetjkakin oli neuvoton eikä lopulta osannut sen parempaa kuin otti ja riisui saappaat jaloistaan. Vasili Ivânowitsh hyöri ja pyöri enemmän kuin koskaan ennen: koetti nähtävästikin olla rohkealla mielin, puhui kovalla äänellä ja tömisteli jalkojaan, mutta posket oli miehellä lerpallaan, ja katse se myötäänsä siipaisi poikaa.
Arina Vlâsjewna itkeä tihusteli hiljaa. Hän olisi joutunut aivan suunniltaan eikä olisi kyennyt itseään hillitsemään, ellei mies jo aamulla varhain olisi kokonaista kaksi tuntia koetellut häntä tyynnytellä. Mutta kun Bazârow, monta monituista kertaa vakuuteltuansa, että hän viimeistään kuukauden kuluttua palajaa takaisin, vihdoinkin oli irtaantunut pidättelevistä syleilyistä ja noussut tarantassiin, — kun hevoset läksivät liikkeelle ja kellot alkoivat kilkatuksensa ja pyörät pyörinänsä, — kun ei enää niitäkään näkynyt, ja pölypilvetkin olivat hälvenneet, — kun Timofêitsh, selkä kokonaan kyyryssä, horjuen läksi astumaan pientä koppiansa kohti, — kun vanhukset olivat jääneet yksin omaan taloonsa, joka sekin näytti äkkiä lyyhistyneen ja ränsistyneen, — silloin Vasili Ivânowitsh, joka vielä moniahta silmänräpäys sitten niin uljaasti oli heiluttanut nenäliinaansa, vaipui tuolille, ja pää retkahti rinnalle.