— Niin … olin vähällä unohtaa. Lähetäpäs huomenna meidän hevosia
Fedôtin luokse holliin.
— Lähteekös herra Kirsânow meiltä pois?
— Lähtee, ja minä lähden mukaan. Vasili Ivânowitsh pyörähti ympärinsä.
— Sinäkö lähdet?
— Niin, se on välttämätöntä. Toimitahan, ole hyvä, ne hevoset.
— Kyllä, — änkytteli ukko, — holliin, jaha … mutta … mutta … mitenkäs tämä nyt oikein?…
— Minun pitää lähteä Arkâdin luokse vähäksi aikaa. Sieltä palajan taas tänne.
— Niin, niin, vähäksi aikaa … jaha — Vasili Ivânowitsh veti nenäliinan taskustaan ja niistäessään painui melkein maahan asti. — Miksikäs ei? … saadaanhan ne hevoset … saadaan. Minä luulin sentään, että sinä olisit täällä … kauemminkin. Kolme päivää… On se sentään kolmen vuoden perästä hiukan liian lyhyt aika, liian lyhyt, Jevgêni!
— No mutta sanoinhan minä sinulle, että tulen takaisin. Minun ei auta, minun pitää lähteä.
— Pitää… No niin! Velvollisuus ennen kaikkea… Jaa, niin hevosiako! Kyllä … Arina ja minä, emmehän me tosin sellaista osanneet aavistaakaan. Vast'ikään hän pyysi naapurista kukkasia: olis huoneesi koristanut. — Vasili Ivânowitsh ei maininnutkaan siitä, kuinka hän joka aamu, päivän koittaessa, tohvelit vain paljaissa jaloissaan, seisoi neuvottelemassa Timofêitshin kanssa, veti vapisevin käsin esille rikkinäisiä seteleitä, yhden toisensa perästä, määräillen hänelle ostoksia kaikenlaisia, ja liiatenkin pannen painoa ruokatavaroille ja punaiselle viinille, joka näkyi kovasti miellyttäneen nuoria herroja. — Pääasia on vapaus; se se on minunkin periaatteeni … jokainen tehköön niinkuin hyväksi näkee, ei ketään…