— Kun lähden Pietariin.
— Ylen on minun sääli äitiäsi.
— Mitenkä niin? Marjoillaanko lumosi pojan, vai? Arkâdi painoi päänsä alas.
— Sin' et tunne äitiäsi, Jevgêni. Hän on kelpo nainen, eikä siinä kyllä: hän on älykäskin nainen, usko pois. Tänään me haasteltiin hänen kanssaan puolisen tuntia, ja varsin järkevästi, ja intressanttia hänen puheensa olikin.
— Minusta varmaankin juttelitte pitkin ja poikin.
— Puhuttiin muustakin kuin sinusta.
— Saattaa olla. Sinä nähnet enemmin, kun katselet syrjästä. Jos nainen saattaa ylläpitää keskustelua puolisen tuntia, niin sehän on todellakin hyvä merkki. Mutta pois minä lähden sittenkin.
— Vaikeaksi sinun käy ilmoittaa heille aikomuksesi. He puolestaan yhä vain keskustelevat siitä, mitähän me muka kahden viikon perästä rupeamme tekemään.
— Vaikeaksipa kyllä. Ja hittoko minut vielä riivasi härnäämään isää: äsken hän ruoskitutti erään veron-alaisen talonpoikansa ja oikein siinä tekikin … niin, niin, älä katso minuun tuollaisella kauhistuksella … oikein hän siinä teki, sillä mies oli varas ja patajuoppo; mutta isä ei olisi mitenkään suonut, että se minullekin olisi, kuten sanotaan, tietä annettu. Hän nolostui kauheasti, ja nyt minä vielä pahoitan hänen mielensä… No, vähät siitä; kylläpähän helpottaa, kun aika tulee.
Bazârow sanoi: "vähät siitä", mutta päivä kului umpeen, ennenkuin hän viimeinkin päätti ilmoittaa aikeensa Vasili IvânowitshilIe. Vasta illalla, sanoessaan hyvää yötä, hän haukotellen virkkoi: