Kauan aikaa kesti äänettömyyttä.
— Nämä ne ovat jo meidän peltoja — virkkoi hän viimein.
— Ja eikös metsä tuolla edessäpäin ole sekin meidän? — kysyi Arkâdi.
— Meidän on. Mutta minä olen sen myönyt. Tänä vuonna rupeavat vedättämään.
— Miksikä möit?
— Rahoja oli tarvis, ja sitä paitsi siirtyy tämä maa talonpojille.
— Jotka eivät maksa sinulle veroja?
— Heidänpä se on asiansa, ja sitä paitsi … tottahan joskus rupeavat maksamaan.
— Sääli metsää, — huomautti Arkâdi, ruveten katselemaan ympärilleen.
Maisemia, joitten kautta matka kävi, ei sopinut sanoa kauniiksi. Peltoja, pelkkiä peltoja hamaan taivaanrantaan saakka, milloin hiukan ylempänä, milloin notkommalla taas. Siellä täällä siinsi silmään metsiköitä, ja paikoin kierteli joen-uomia, äyräillään harvoja, matalia pensaita, muistuttaen kuvia vanhoissa Katarinan aikuisissa kartoissa. Paikoin näkyi kapeita purojakin alas-vierineine äyräineen ja lammenpahaisia viheliäisine patoineen ja pieniä kyliä mataline mökkeineen, mustat katot puoleksi lahonneina, ja kallistuneita puimavajoja, seinät varvuista punotut, ja tyhjäin puimaluuvain luona vetelehtäviä vääntimiä. Näkyi kirkkojakin, toiset tiilistä tehtyjä, kalkitus paikoin lohjenneena, toiset puisia, ristit kallellaan, ja niitten vieressä hautausmaita rappiotilassa.