— No mutta, isä hyvä, miksikä?
— Sinun ystäväsi tulee nyt meille … eihän se sovi…
— Älä lainkaan välitä Bazârowista. Hän on ylempänä kaikkea tuollaista.
— Ja olethan siellä sinäkin, — äänteli Nikolai Petrôwitsh. —
Sivurakennus näet oli meillä jo niin rappeutunut … ikävä kyllä.
— No mutta, isä hyvä! — kiirehti Arkâdi sanomaan. — Näyttää melkein kuin pyytelisit anteeksi. Etkö sinä häpeä!
— Tietysti, täytyyhän minun hävetä, — vastasi Nikolai Petrôwitsh, yhä enemmän punastuen.
— Älä nyt, isä hyvä! Lakkaa jo!
Arkâdi myhähti lempeästi. "Kaikestapa hän tässä nyt pyyteleekin anteeksi!" ajatteli hän itsekseen, ja hänen sielunsa täytti silloin suopea hellyys tuota hyväntahtoista, pehmeäluontoista isää kohtaan ja samalla jonkunlainen salainen etevämmyyden tunne.
— Lakkaa jo, isä hyvä! — lausui hän vielä kerran, ehdottomastikin nauttien oman kehityksensä ja vapautensa tietoisuudesta.
Nikolai Petrôwitsh vilkaisi häneen sormien lomitse, kädellään jälleen pyyhkien otsaansa ja tuntien jonkunlaisen pistoksen sydämessänsä… Mutta samassa hän jo taas syytti itseänsä.