— En muista, — virkkoi Nikolai Petrôwitsh, — lienenkö kirjoittanut sinulle, että sinun vanha hoitajattaresi, Jegôrowna on kuollut.
— Todellakin! Eukko parka! Entäs Prokôfjitsh, elääkö hän vielä?
— Elää ja on yhä samallainen. Murisee kuin ennenkin. Et sinä ylipäänsä suuria muutoksia Mârjinossa huomaa.
— Onko sinulla voutikin entinen?
— Se se kumminkin on uusi. Olen päättänyt, ett'en enää ota vapautettuja maaorjia, entistä hoviväkeä, palvelukseeni, en ainakaan usko heille mitään vastuunalaisia tehtäviä. — Arkâdi viittasi katseellaan Pjotriin, ja isä jatkoi puoliääneen: — Il est libre, mutta hänhän onkin kamaripalvelija! Nyt on minulla voutina muuan pikkuporvari; näyttää olevan koko ovela mies. Olen määrännyt hänelle palkaksi kaksisataa viisikymmentä ruplaa vuodessa. Mutta muutoin — liitti Nikolai Petrôwitsh, hieroen kädellään otsaansa ja silmäkulmiansa, niinkuin ainakin, ollessaan jonkun sisällisen levottomuuden tilassa, — äsken sanoin, ettes Mârjinossa mitään muutoksia huomaa… Se ei ole ihan niin… Minä pidän velvollisuutenani jo ennakolta ilmoittaa sinulle, vaikka…
Hän takertui tuokioksi ja jatkoi sitten franskaksi:
— Ankara siveydensaarnaaja pitänee minun avomielisyyttäni tarpeettomana, mutta ensinnäkin on minulla aina ollut erikoisia periaatteita isän ja pojan välisistä suhteista. Vaikka … onhan sinulla oikeus tuomita minua. Minun iässäni… Sanalla sanoen tuo … tuo tyttö, josta sinä kaiketi olet kuullutkin…
— Fênitshkako? — kysyi Arkâdi etenkehdaten.
Nikolai Petrôwitsh punastui.
— Ole hyvä, äläkä mainitse niin kovaa hänen nimeänsä… No niin … hän asuu nyt luonani… Minä sijoitin hänet päärakennukseen … siellä oli kaksi pikku huonetta… Muutoin, saattaahan kaiken tämän vielä asettaa toisinkin…