— Kyllä, — äännähti Nikolai Petrôwitsh hampaittensa välitse. — Muuthan ne niitä yllyttelevät, ja se on paha asia. No niin, eikä ne vielä oikein aherrakaan. Valjaita rikkovat. Kyntävät ne sentään miten kuten. Kyllä kaiketi siitä aikaa voittain hyvä tulee. Huvittaako sinua sitten maatalous?
— Meillä on niin vähän siimestä, ja se on harmillista, — huomautti
Arkâdi, vastaamatta viimeiseen kysymykseen.
— Minä olen laitattanut balkongin yli pohjoispuolelle suuren markiisin, — lausui Nikolai Petrôwitsh, — nyt sopii syödä päivällistäkin ulko-ilmassa.
— Hyvinpä se on huvilan tapaista … mutta tuo nyt on kaikki vähäpätöistä. Mutta kuinka raikasta sen sijaan on ilma täällä! Mikä herttainen tuoksu! Minusta tuntuu todellakin, ett'ei missään muualla koko maailmassa ole sellaista tuoksua kuin juuri näissä seuduin. Ja taivaskin täällä…
Arkâdi pysähtyi, katsahti syrjästä taaksensa ja vaikeni.
— Ei kummakaan, — huomautti Nikolai Petrôwitsh. — Täällähän sinä olet syntynyt, ja siksipä kaikki täällä tietystikin tuntuu sinusta joltain erinomaiselta.
— Samapa se on, isä hyvä, missä sitä on syntynyt.
— Mutta kumminkin…
— Ei, kyllä se on ihan yhdentekevä.
Nikolai Petrôwitsh vilkaisi syrjinkarin poikaansa, ja kaleskat kulkivat puolen virstan verran, ennenkuin keskustelu jälleen pääsi alkuun.