— Äskettäin.
— Ilmankos minä en häntä viime talvena nähnytkään. Mitä hän opinnoi?
— Pääaineena on hänellä luonnontieteet. Hänellä on muutoin tietoja kaikesta. Ensi vuonna hän aikoo suorittaa lääkärintutkinnon.
— Vai niin! Hän on medisiinari siis! — virkkoi Nikolai Petrôwitsh ja vaikeni hetkiseksi. — Pjotr! — lisäsi hän sitten, osoittaen kädellään, — tuolta taitaa tulla meidän talonpoikia?
Pjotr katsahti herransa osoittamaan suuntaan. Kapeata kylänraittia tulla jyristi kovaa vauhtia muutamia rattaita, hevosilla ohjakset höllällään. Rattailla istui useimmissa mies, moniaissa kaksi, yllään lammasnahka-turkit levällänsä.
— Meidän ne on, — sanoi Pjotr.
— Minnehän ne nyt, kaupunkiinko vai?
— Kaupunkiin kaiketikin… Kapakkaan, — lisäsi Pjotr halveksien ja kääntyi hiukan kuskiin päin, ikäänkuin häneen vedoten. Mutta tämä ei liikahtanutkaan; hän oli semmoinen vanhan kansan mies, joka ei hyväksynyt näitä nykyaikaisia mielipiteitä.
— Paljon on minulla ollut puuhaa talonpoikain kanssa tänä vuonna, — jatkoi Nikolai Petrôwitsh, kääntyen poikaansa. — Eivät maksa veroa. Minkäs sille mahtaa?
— Oletko päiväläisiisi ollut tyytyväinen?