— Niin, aamiaispöytään. Nikolai Petrôwitsh tykkää siitä.
— Mutta aamiaiseenhan on vielä pitkä aika. Sitä kukkain paljoutta!
— Minä poimin ne nyt. Pian alkaa taas semmoinen helle, ett'ei ulos ovesta uskalla. Nyt sitä vielä saa edes hengittää. Ihan minä olen käynyt heikoksi tästä kuumuudesta. Kunhan en vaan kääntyisi kipeäksi.
— Mitä joutavia! Antakaas, kun koettelen valtasuontanne. — Bazârow otti häntä kädestä, löysi pian sen paikan, missä suoni tasaisesti tykytti, eikä ruvennut edes lukemaankaan lyöntejä. — Te elätte sata vuotta, — lisäsi hän, päästäen hänen kätensä irti.
— Herra varjelkoon! — huudahti Fênitshka.
— Kuinka niin? Ettekö tahtoisi elää niin kauan?
— Mutta sata vuotta! Meill'oli mummo, viittä vaille yhdeksänkymmenen vanha… Kyllä sai muori rukka kovaa kokea! Mutta hän olikin jo kuuro ja kyttyräselkäinen ja yski yhtämittaa; rasitukseksi vaan oli omalle itselleen. Oli sekin elämää!
— On siis parempi olla nuorena. Vai?
— Tottahan toki.
— Miksikä? Sanokaas!