— Sidoinkohan minä jalkanne liian lujaa? — kysäisi vihdoin Bazârow.
— Ette suinkaan; se on varsin hyvä, — vastasi Pâvel Petrôwitsh, lisäten sitten hetken kuluttua: — Ei siltä velimieheltä sentään saa asiata salatuksi; hänelle täytyy sanoa, että syynä meidän riitaantumiseemme oli politiika.
— Aivan niin, — virkkoi Bazârow. — Sanokaa esimerkiksi, että minä sätin kaikkia anglomaaneja.
— Se sopii mainiosti… Mitäs te luulette tuon miehen nyt ajattelevan meistä? — jatkoi Pâvel Petrôwitsh, viitaten samaan talonpoikaan, joka muutamia minutteja ennen duellia oli ajanut hevosensa Bazârowin ohi ja nyt pysähtyen otti lakin päästään, nähtyään "herrasväkeä" lähellä.
— Ties hänet! — vastasi Bazârow. — Luultavinta on, ett'ei ajattele yhtään mitään. Venäläinen talonpoika — siinä se juuri on se salaperäinen, tuntematon henkilö, josta rouva Radcliffe aikoinaan niin paljon puhui. Kuka hänestä selvän otti? Eihän hän itsekään itseänsä ymmärrä.
— Ohoo! Vai niinkö te!… — yritti Pâvel Petrôwitsh, mutta huudahti samassa: — Katsokaas nyt, mitä tuo teidän tyhmeliininne Pjotr on saanut aikaan! Velihän tänne kiitää täyttä laukkaa!
Bazârow kääntyi ympärinsä ja huomasi Nikolai Petrôwitshin ajavan tänne troskissa, kasvoiltaan kalpeana. Ennenkuin troskat olivat pysähtyneetkään, hän hyppäsi niistä maahan ja syöksi veljensä luo.
— Mitäs tämä on? — puheli hän hätäyneellä äänellä.
— Jevgêni Vasíljitsh, herrainen aika, mitäs tämä merkitsee?
— Ei mitään, — vastasi Pâvel Petrôwitsh, — turhanpäiten hälyttivät sinua vaan. Me tässä riitaannuimme hiukan herra Bazârowin kanssa, ja siitä minua hiukan verotettiin.