— Jo lähtee henki! — kuiskasi Pjotr ja rupesi ristimään silmiänsä.
— Te olette oikeassa… Kauhean typerä naama! — virkkoi haavoitettu gentleman, pakottaen itsensä myhähtämään.
— Mutta etkö sinä, senkin perhana, mene hakemaan vettä! — kiljaisi
Bazârow.
— Ei ole tarvis… Se oli vain hetkellinen vertige… Auttakaa minua istuvilleni … kas niin… Mokomakin naarmu … sitaisee päälle jotain. Kyllä minä astun täältä kotia jalan tai saisihan lähettää troskat noutamaan minua. Jos suvaitsette, niin duellia ei jatketa. Te olette menetellyt jalomielisesti tänään … tänään, huomatkaa.
— Mitäs niistä menneistä! — virkkoi Bazârow; — eikä niillä tulevaisillakaan maksa päätänsä vaivata, sillä minä aion heti paikalla pujahtaa tieheni. Antakaas kun sidon teidän haavanne; ei se vaarallinen ole, mutta paras on sentään pysäyttää verenvuoto. Mutta ensiksikin tässä on tämä kuolevainen saatava henkiin.
Bazârow puisteli Pjotria kauluksesta ja lähetti hänet hakemaan troskia.
— Mutta muista, ettes säikäytä minun veljeäni, — sanoi Pâvel
Petrôwitsh hänelle. — Älä yritäkään ilmaista, mitä olet nähnyt.
Pjotr läksi kiitämään juoksujalassa. Riitaveljet istuivat sillä välin maassa ääneti. Pâvel Petrôwitsh koetti olla katsomatta Bazârowiin; hänen ei tehnyt mieli käydä sovinnoille hänen kanssaan. Häntä hävetti oma korskeutensa ja huono onnensa, hävetti koko tämä hänen alkuunpanemansa juttu, vaikka tunsikin, ett'ei asia tämän suotuisammin olisi saattanut päättyä.
"Ei ainakaan hän enää täällä vetelehdä", rauhoitteli hän itseänsä; "ja sekin on jo sangen hyvä."
Yhä kauemmin kesti äänettömyyttä, raskasta, tuskallista. Ei ollut kumpaisenkaan hyvä olla. Toinen tunsi toisen kyllä ymmärtävän hänet. Tämä tunto on ystävysten kesken varsin mieluista ja vihamiesten kesken peräti ilkeätä, varsinkin kun ei sovi ruveta selityksille eikä lähteä erilleenkään.