Pâvel Petrôwitsh vavahti ja sieppasi kädellään reiteensä. Verijuova alkoi vuotaa pitkin hänen valkoista housunsa lahjetta.
Bazârow heitti pistolinsa syrjään ja lähestyi riitakumppaliaan.
— Saitteko haavan? — kysyi hän.
— Teillä oli oikeus vaatia minut barrieeriin asti, — virkkoi Pâvel Petrôwitsh; — tämä ei ole yhtään mitään. Ehtojemme mukaan meillä on vielä laukaus mieheen.
— Suokaa anteeksi, mutta se jää nyt toiseen kertaan, — vastasi Bazârow, kädellään tukien Pâvel Petrôwitshia, joka rupesi kalpenemaan. — Nyt en enää ole duellantti, vaan lääkäri; ennen kaikkea minun tulee tarkastaa haavanne. Pjotr! joudu tänne. Pjotr! Minnes sinä olet lymynnyt?
— Mitä turhia! … Min'en tarvitse kenenkään apua, — sanoi Pâvel
Petrôwitsh, sanoissaan pysähdellen. - Nyt … me … uudestaan… —
Hän yritti tarttua viiksiinsä, mutta käsi hervahti, silmät menivät
nurin päässä, ja hän pyörtyi.
— Jo nyt on jotain! Tainnoksiin! Ja kaikkia tässä! — huudahti Bazârow vaistomaisesti. — Katsotaanpas, mikä jutku tässä nyt on. — Hän otti nenäliinansa, pyyhki veret pois, ja koetteli haavaa ympäriltä. — Luu on ehjänä, — jupisi hän hampaittensa välistä, — luoti on pyyhkäissyt pinnempaa vaan, ei ole vahingoittunut kuin yksi lihas, vastus externus. Kolmen viikon perästä vaikka tanssis! … Mutta tuo pyörtymys! Voi sentään tuota herkkähermoista väkeä! Kas vaan, kuinka on hieno hipiä!
— Jokos hyö kuolivat? — suhahti hänen selkänsä takana Pjotrin vapiseva ääni.
— Joudu hakemaan vettä. Tää mies hautaa vielä sekä sinut että minut.
Mutta täydellisentynyt palvelija ei näkynyt käsittävän hänen sanojaan. Hän ei liikahtanut paikastaankaan. Pâvel Petrôwitsh avasi verkalleen silmänsä.