Fênitshka punastui, mutta katseli puhujaan. Tämä näytti hänestä niin kummalliselta, että Fênitshkalla alkoi sydäntä hiukan kouristaa.
— Onhan teidän omatuntonne puhdas? — kysäisi Pâvel Petrôwitsh.
— Miks'eikäs se olisi puhdas? — kuiskasi toinen.
— Vähänkös niitä on syitä? Vaikka kenenkäpäs edessä te syyllinen olisittekaan? Minunko? Se ei ole luultavaa. Jonkun toisenko tässä talossa? Mahdotonta sekin. Veljenikö edessä sitten? Mutta tehän rakastatte häntä, niinhän?
— Rakastan.
— Kaikestako sielusta ja kaikesta sydämestä?
— Minä rakastan Nikolai Petrôwitshia kaikesta sydämestäni.
— Todellakin? Katsokaapas minuun, Fênitshka! (Tällä nimellä hän puhutteli häntä ensi kertaa.) Tiedättehän, että valhe on suuri synti.
— Minä en valehtele, Pâvel Petrôwitsh. Ellen minä saa rakastaa
Nikolai Petrôwitshia, niin ei minun maksa elääkään.
— Ettekä vaihda häntä kehenkään?