Pâvel Petrôwitshin tila parani pian, mutta vuoteessa hänen täytyi olla viikon päivät. Hän kesti, niinkuin hän sanoi, "sotavankeutensa rasitukset" jotenkin kärsivällisesti, mutta paljon hänellä vaan oli päänvaivaa toaletti-asioista, ja myötäänsä hän käski polttamaan huoneessa odekolonia. Nikolai Petrôwitsh luki hänelle ääneen aikakauslehtiä. Fênitshka passaili häntä kuin ennenkin, kantaen hänelle milloin lihalientä, milloin limonaadia tai pehmeiksi keitetyitä munia, salaista kauhua kumminkin tuntien joka kerta kuin hänen huoneesensa astui. Pâvel Petrôwitshin odottamaton menettely oli säikäyttänyt talossa kaikki, Fênitshkan semminkin. Prokôfjitsh se yksin ei ollut millänsäkään, vaan selitteli, kuinka hänenkin aikanaan herrat pruukasivat tapella, "aatelismiehet nimittäin keskenänsä, mutta tuollaisia turskia hulttioita ei muuta kuin tallissa pieksättivät".
Omatunto tuskin lainkaan soimasi Fênitshkaa, mutta ajatus äskeisen riidan oikeasta syystä vaivasi häntä kumminkin aika ajoin. Pâvel Petrôwitshkin se katseli häneen niin kummallisesti, niinkin, että Fênitshka, seljinkin häneen seisoessaan, tunsi hänen katseensa ruumiissaan. Hän oli laihtunut alituisesta sisällisestä levottomuudesta ja — niinkuin laita tavallisesti on — käynyt entistänsä somemmaksi.
Aamulla kerran Pâvel Petrôwitsh, tuntien olevansa varsin reipas, siirtyi vuoteesta sohvalle. Nikolai Petrôwitsh oli käväissyt kysymässä hänen vointiansa ja lähtenyt puimaväkeä katsomaan. Fênitshka toi kupin teetä ja, asetettuaan sen pöydälle, yritti lähteä pois, mutta Pâvel Petrôwitsh pidätti hänet.
— Minnekäs teillä on kiire, Feodôsia Nikolâjewna? — virkkoi hän; — onko teillä jotain tehtävää?
— Ei… Olisin käynyt vain teetä kaatamassa.
— Kyllä Dunjâsha tulee siellä yksinäänkin toimeen. Istukaa nyt hiukkasen täällä sairaan miehen luona. Minulla olisi puhumista teidän kanssanne.
Fênitshka istahti ääneti nojatuolin laidalle.
— Kuulkaas, — virkkoi Pâvel Petrôwitsh, viiksiänsä kierrellen; — minun on jo kauan aikaa tehnyt mieli kysyä teiltä: näyttää niinkuin te pelkäisitte minua; onko niin?
— Minäkö?
— Te juuri. Te ette milloinkaan katso minua silmiin, ikäänkuin omatunto ei olisi teillä oikein puhdas.