— Aivan niin.
— Minä ymmärrän teidät ja hyväksyn päätöksenne kaikin puolin. Veli parkahan se on tietysti syypää, mutta onpa hän saanut rangaistuksenkin. Hän on itse sanonut minulle asettaneensa teidät sellaiseen tilaan, että teidän oli mahdoton menetellä toisin. Minä uskon, ett'ei teidän käynyt välttäminen tätä kaksintaistelua, joka … joka saapi joissain määrin selityksensä ainoastaan teidän kumpaisenkin mielipiteitten alituisesta antagonismista. (Nikolai Petrôwitsh pyrki takertumaan sanoissansa.) Minun veljeni on vanhan ihmislajin lapsia, kiivas ja itsepäinen… Jumalan kiitos, että edes näinkin vähällä päästiin. Minä olen ryhtynyt kaikkiin asianmukaisiin toimiin, välttääksemme yleistä huomiota…
— Minä jätän teille osoitteeni siltä varalta, että asiasta tehtäisiin joku numero, — virkkoi Bazârow huolettomasti.
— Toivoakseni ei mitään sellaista tapahdu, Jevgêni Vasíljitsh…
Minuun koskee kovasti se, että teidän vierailunne minun talossani
sai tällaisen … tällaisen lopun. Sitä haikeampaa tämä on, kun
Arkâdikin…
— Kyllä kai minä hänet vielä tapaan, — vastasi Bazârow, jossa kaikenlaiset "selitykset" ja "selvittelyt" herättivät aina maltittomuuden tunnetta; — ellen, niin olkaa hyvä ja sanokaa hänelle minun terveiseni ja lausukaa mielipahani siitä, ett'en saanut kohdata häntä.
— Ja minä pyydän… — vastasi Nikolai Petrôwitsh kumartaen. Mutta
Bazârow ei kuullut hänen lausettaan loppuun, vaan läksi pois.
Saatuaan tietää Bazârowin olevan lähdössä, Pâvel Petrôwitsh tahtoi nähdä häntä ja puristi hänen kättään. Mutta Bazârow pysyi tässäkin tilaisuudessa kylmänä kuin jää: hän ymmärsi, että Pâvel Petrôwitshin tekee mieli esiintyä ylevämielisenä. Fênitshkalle hänen ei onnistunut sanoa jäähyväisiä; vilaukselta he vaan näkivät toisensa, Fênitshkan seisoessa akkunassa. Hänen kasvonsa näyttivät Bazârowista surullisille.
"Mennyttä kalua kukaties", ajatteli Bazârow itsekseen… "No niin, eiköhän tuo sentään selvinne miten kuten."
Pjotr sen sijaan heltyi niin peräti, että painautui hänen olkapäätänsä vasten ja rupesi itkemään, kunnes Bazârow sai jäähdyttäneeksi hänet kysymällä: sattuiko "sulta silmät märkään paikkaan?" Dunjâshan täytyi oikein juosta lehtoon, liikutustansa salatakseen. Mutta kaiken tämän surun ja murheen pääsyy nousi rattaille, sytytti sikarinsa ja läksi tiehensä. Kun sitten neljännellä virstalla tienkäänteessä Kirsânowin hovi uusine herraskartanoineen jälleen ilmeni hänen näkyviinsä suorassa viivassa, silloin hän vain sylkäisi, murahtaen: "Senkin kirotut herrassikiöt". Sen sanottuaan hän kääräysi tiviimmin vaippaansa.
* * * * *