— Ettekö te ole syypää? Ettekö? Ettekö ensinkään?
— Nikolai Petrôwitshia minä rakastan, häntä yksin, ja häntä olen aina rakastanutkin! — lausui Fênitshka äkkiä voimallisesti, vaikka itku oli tukahduttaa häneltä äänen. — Mutta se, minkä te näitte, niin ihan minä vielä viimeisellä tuomiollakin sanon, ett'ei siihen ole minun syytäni ensinkään, eikä ollutkaan, ja ihan minä tahtoisin kuolla tällä hetkellä, koska minua saatetaan epäillä semmoisesta, että minä olisin Nikolai Petrôwitshille, hyväntekijälleni…
Mutta siinä hänet ääni petti, ja samassa hän tunsi Pâvel Petrôwitshin ottaneen häntä kädestä ja puristavan sitä… Fênitshka katsahti häneen ja tunsi kivettyvänsä siihen paikkaan. Pâvel Petrôwitsh oli entistä kalpeampi; hänen silmänsä paloivat kirkkaina, ja — mikä kaikesta ihmeellisintä — raskas, yksinäinen kyynelkarpalo vieri pitkin hänen poskeansa.
— Fênitshka! — kuiskasi hän ihmeellisen herttaisesti, — rakastakaa, rakastakaa vainenkin veljeäni! Hän on niin hyvä, niin kelpo mies. Älkää kavaltako häntä kenenkään tähden koko maailmassa; älkää kuunnelko kenenkään puheita! Ajatelkaas: mikä saattaisi olla sen kauheampaa kuin rakastaa, olematta itse rakastettu! Älkää hyljätkö milloinkaan minun veli parkaani!
Fênitshkan silmät olivat kuivuneet, — niin hämillänsä hän oli. Mutta silloin hän vasta neuvottomaksi kävi, kun Pâvel Petrôwitsh, itse Pâvel Petrôwitsh nosti hänen kätensä huulilleen ja painautui siihen, suutelematta sitä ja välisti vain vavahtelemalla huokaisten.
"Herrainen aika!" ajatteli Fênitshka, "eihän hän vaan hourine!"
Mutta sillä hetkellä vavahteli Pâvel Petrôwitshissa koko hänen entinen, hukkaan mennyt elämänsä.
Portaat alkoivat narahdella nopeitten askelten alla. Hän sysäsi Fênitshkan luotaan ja heitti päänsä takaisin pielukselle. Ovi aukeni, ja kynnykselle ilmaantui Nikolai Petrôwitsh iloisena, raikkaana, punaposkisena. Mitja, yhtä raikkaana ja punaposkisena kuin isänsäkin, hypähteli pelkässä paidassa hänen rintansa päällä, haraten paljailla jaloillaan kiinni hänen maalaispalttonsa suuriin nappeihin.
Fênitshka syöksi samassa hänen luokseen, kietoi kätensä sekä hänen että pojan kaulaan ja painoi päänsä hänen olkapäähänsä. Nikolai Petrôwitsh kummastelemaan: Fênitshka, kaino ja hiljainen, ei ollut vielä milloinkaan hyväillyt häntä kolmannen henkilön läsnäollessa.
— Mikä sinun on? — kysäisi hän ja, vilkaisten veljeensä, antoi
Mitjan Fênitshkalle.