— Ethän vaan voine huonommin? — kysyi hän, astuen Pâvel
Petrôwitshin luokse.
Toinen painoi päänsä batistiseen nenäliinaan.
— En … muutoin minä vaan… Päinvastoin, minun on nyt paljoa parempi.
— Taisit vainenkin nousta liian aikaisin sohvalle. No, minnes sinä? — lisäsi Nikolai Petrôwitsh, kääntyen Fênitshkaan, mutta tämä oli jo ennättänyt paiskata oven perässään kiinni. — Minä aioin juuri näyttää sinulle pulskaa prinssiäni; hänen tuli ikävä setäänsä. Minkästähden hän vei pojan pois? Mutta mikä sinua oikeastaan vaivaa? Tapahtuiko täällä jotain teidän välillänne?
— Veli! — lausui Pâvel Petrôwitsh juhlallisesti. Nikolai Petrôwitsh hätkähti. Hänen tuli äkkiä niin tukala olla — ei tiennyt itsekään miksi.
— Veli! — toisti Pâvel Petrôwitsh; — lupaa täyttää yksi pyyntö.
— Mikä pyyntö? Puhu!
— Se on varsin vakava; siitä minun ymmärtääkseni riippuu koko sinun elämäsi onni. Olen tässä koko ajan punninnut sitä, mitä nyt aion sinulle sanoa… Veli, täytä velvollisuutesi, rehellisen ja jalomielisen miehen velvollisuus, tee loppu pahennuksesta ja huonosta esimerkistä, jota sinä, ihmisistä parhain, muille osoitat.
— Mitäs tarkoitat, Pâvel?
— Nai Fênitshka… Hän rakastaa sinua ja on poikasi äiti.