— Sanotko sinä niin, Pâvel? Sinäkö, jota minä aina olen pitänyt sellaisten avioliittojen järkähtämättömänä vastustajana! Sinäkö puhut niin! Mutta etkö tiedä, että minä yksinomaa kunnioituksesta sinua kohtaan olen ollut täyttämättä sitä, mitä sinä niin täydellä syyllä sanot velvollisuudekseni?
— Turhaanpa sinä minua tässä asiassa kunnioitit, — vastasi Pâvel Petrôwitsh, surumielisesti myhähtäen. — Rupeanpa luulemaan, että Bazârow oli sittenkin oikeassa, moittiessaan minua aristokraatisuudesta. Ei, rakas veli, ei meidän auta enää olla olevinamme ja arvella maailmasta, että me muka olemme jo liian vanhoja ja hiljaisia, ja että paras meidän on vetäytyä syrjään hyörinästä ja pyörinästä. Me ryhdymme, juuri niinkuin sinä sanoit, täyttämään velvollisuuttamme, ja saatpas nähdä, että vielä me onnenkin saamme kaupanpäällisiksi.
Nikolai Petrôwitsh riensi syleilemään veljeänsä.
— Sinä olet lopullisesti saanut silmäni auki! — huudahti hän. — Ilmankos minä aina sanoin, että sinä olet kaikkein hyväntahtoisin ja viisain mies maan päällä, mutta nyt minä huomaan sinun olevan yhtä järkevänkin kuin jalomielisen.
— Hiljaa, hiljaa! — keskeytti Pâvel Petrôwitsh. — Älähän revi auki haavaa tuolta samaiselta järkevältä veljeltäsi, joka viidenkymmenen vanhana taisteli duellia kuin hyväkin vänrikki. No niin, asia on päätetty… Fênitshkasta tulee minun kälyni … belle soeur.
— Armas, armas veli! Mutta mitähän Arkâdi sanonee?
— Arkâdiko? Ihastuu ja riemastuu tietysti. Avioliitto tosin ei käy yhteen hänen principiensä kanssa, mutta se on hivelevä yhdenvertaisuuden tuntoa hänessä. Ja todellakin, vielä tässä nyt kasteja au dix-neuvième siècle!
— Voi sua Pâvel, Pâvel! Annas kun vielä kerran suutelen sinua. Älä pelkää; kyllä minä varon.
Veljekset syleilivät toisiansa.
— Mitäs arvelet, olisikohan nyt jo heti ilmoittaa Fênithskalle sinun aikomuksesi? — kysäisi Pâvel Petrôwitsh.