— Mikäpäs kiire sillä? — vastasi Nikolai Petrôwitsh. — Vai oliko teillä puhetta siitä?
— Puhettako meillä? Quelle idée!
— No niin. Tulehan ensin ihan terveeksi; eihän tuo asia meiltä mihin karkaa. Pitää punnita ja miettiä tyyten tarkoin…
— Mutta olethan päättänyt?
— Tietysti ja kiitän sinua kaikesta sydämestäni. Ja nyt minä jätän sinut. Sinun pitää levähtää; kaikenlainen mielenliikutus on sinulle vaarallista… Kyllä tästä vielä ennätämme haastella… Nuku, kultaseni, ja tehköön Jumala sinut terveeksi!
* * * * *
"Mistähän se veli minua oikeastaan kiittelee?" ajatteli Pâvel
Petrôwitsh, jäätyään yksikseen. — "Ikäänkuin ei asia riippuisi
hänestä? Mutta heti hänen naituansa minä lähden jonnekin kauemmas,
Dresdeniin tai Firenzeen, ja jään sinne, kunnes henki lähtee."
Pâvel Petrôwitsh kostutti otsaansa odekolonilla ja pani silmänsä kiinni. Kirkas päiväpaiste valaisi hänen kauniita laihtuneita kasvojaan… Hänen päänsä oli vaipunut pielukselle kuin kuolleen… Ja elämätä vaillahan hän olikin.
XXV.
Nikóljskojen hovin puutarhassa, penkillä tuuhean saarnin siimeksessä, istuivat Kâtja ja Arkâdi. Fifi, oli käynyt pitkälleen lähelle heitä, käännettyään solakan ruumiinsa siihen somaan asemaan, joka metsämiesten kesken on tunnettu nimellä "jänönloiko".