Ääneti olivat niin Arkâdi kuin Kâtjakin. Edellisellä oli puoleksi-avattu kirja kädessä, jälkimmäinen kouraili korista siihen jääneitä vehnäleivän murenoita ja viskeli niitä pienelle perhekunnalle varpusia, jotka tavallisella arjistelevalla julkeudellaan virskuttaen hyppivät ihan hänen jalkainsa juuressa. Hiljainen tuuli heilutteli saarnin lehtiä, saaden sekä tumman polun pinnalla että Fifin keltaisessa seljässä vaaleita, kullankarvaisia täpliä elähtelemään edestakaisin. Yhtenäinen siimes verhosi Arkâdin ja Kâtjan; silloin tällöin vain välähti kirkas juova Kâtjan tukassa.
Vaiti he olivat kumpainenkin, mutta juuri siinä, millä tapaa he olivat vaiti ja millä tavoin he rinnatusten istuivat, siinä juuri ilmeni luottava tutun-omaisuus: näytti kuin ei kumpainenkaan olisi ajatellut naapuriansa, itse asiassa sittenkin tuntien mielihyvää hänen läsnäolostansa. Muuttuneet he olivat kasvoiltaankin siitä saakka kuin heidät viimeksi näimme: Arkâdi näytti levollisemmalta, Kâtja vilkkaammalta, rohkeammalta.
— Eikö teidänkin mielestänne, — virkkoi Arkâdi, — tämän puun venäläinen nimi "jâsenj" ole erittäin sattuva: ei ole toista puuta, jonka lävitse ilma kuultaisi niin keveästi ja kirkkaasti (jâsno) kuin sen.
Kâtja katsahti ylös ja virkkoi: "Kyllä".
"Eipäs tämä", ajatteli Arkâdi; "eipäs tämä minua moiti siitä, että puhun kauniisti."
— Min' en pidä Heine'stä, — lausui Kâtja, silmillään viitaten Arkâdin kädessä olevaan kirjaan, — ei hän miellytä minua nauraessaan eikä itkiessäänkään; silloin vain minä pidän hänestä, kun hän on mietteissään ja murheellinen.
— Minua hän taas miellyttää nauraessaan, — virkkoi Arkâdi.
— Tuo on teissä vielä vanhoja jälkiä satirillisesta suunnastanne…
"Vanhoja jälkiä!" — ajatteli Arkâdi; "olisipa nyt Bazârow kuulemassa tuota!"
— Malttakaas! — liitti Kâtja. — Kyllä me teidät vielä toisellaiseksi muutamme.