— Todellakin? Nytpä huomaan arvanneeni teidän tarkkasilmäisyytenne äsken liian korkealle.
— Mitenkä?
Arkâdi käänsi päänsä toisaanne eikä vastannut mitään. Kâtja haki korin pohjalta vielä muutamia murenoita ja rupesi viskelemään niitä varpusille, mutta hänen kätensä heilahdus oli liian voimakas: varpuset pyrähtivät pois, ennättämättä siepata nokkaansa yhtään sirua.
— Kâtjerina Sergêjewna! — lausui Arkâdi äkkiä; — teille se kaiketikin on yhdentekevää, mutta tietäkää, ett'en minä teitä ikinä vaihtaisi siskoonne, eikä siinä kyllä, vaan en kehenkään koko maailmassa.
Hän nousi ja läksi kiireimmiten pois, ikäänkuin itsekin säikähtäen kieleltä kirvonneita sanojansa.
Mutta Kâtjalta vaipui sekä kori että kädet syliin, ja kauan aikaa hän vielä pää kallellaan katseli pois rientävää Arkâdia. Vähitellen alkoi hienon hieno puna nousta hänen kasvoihinsa, mutta huulille ei hymy noussut, ja tummissa silmissä asui neuvottomuus ja muuan toinenkin tunne, jolla ei vielä ollut nimeä.
— Oletko yksin? — kuului hänen läheltänsä Anna Sergêjewnan ääni. —
Arkâdin kanssahan sinä näyt äsken lähteneen puutarhaan.
Hätäilemättä siirsi Kâtja katseensa sisareen, joka hienossa, jopa huolellisenkin hienossa puvussa seisoi polulla, avatun päivänvarjonsa kärjellä liikutellen Fifin korvaa. Hätäilemättä Kâtja vastasikin:
— Yksin olen.
— Näenhän minä sen, — virkkoi toinen nauraen.