— Hän läksi siis omaan huoneesensa?
— Niin.
— Luitteko yhdessä?
— Niin.
Anna Sergêjewna otti Kâtjaa leuasta ja kohotti hänen päätään.
— Ettehän toki riitaantuneet?
— Emme, — virkkoi Kâtja, hiljalleen siirtäen syrjään sisarensa käden.
— Kuinka juhlallisesti sinä vastailet! Minä luulin tapaavani hänet täällä; aioin pyytää häntä kanssani kävelemään. Sitä hän itsekin minulta usein pyytää. Sinulle tuotiin kaupungista kengät, menehän koettelemaan niitä; minä huomasin jo eilen, että entiset ovat jo koko lailla kuluneet. Yleensä sin'et kiinnitä tarpeeksi huomiota tuohon seikkaan, vaikka sinulla on herttaisen somat, pienet jalat. Kädet on sinulla sievät nekin … mutta suuret; silloin ei saa unohtaa somia, pieniä jalkojaan. Vaikka … ethän sinä mikään koketti ole.
Anna Sergêjewna läksi edelleen astumaan tietä pitkin, kahisuttaen kaunista leninkiänsä. Kâtja nousi penkiltä, otti Heinen ja läksi hänkin — ei kumminkaan kenkiään koettelemaan.
"Somat, pienet jalat", ajatteli hän, verkalleen ja keveästi nousten päivänpaisteessa kuumiksi paahtuneita terrasin kiviportaita myöten. — "Somat, pienet jalat", sanotte te… No kyllä hän vielä niitten juureen laskeutuukin.