— Olkaa jo, Jevgêni Vasiljewitsh! Te sanotte, ett'ei hän ole kylmäkiskoinen minua kohtaan, ja niin minusta itsestänikin aina näytti, että minä miellytän häntä. Ymmärränhän minä sen, että minä saattaisin olla hänelle tätinä, mutta — en tahdo salata teiltä, — olen yhä useammin ruvennut häntä ajattelemaan. Tuossa nuoressa ja raikkaassa tunteessa on jotain viehättävää…
— "Tenhoisata" on tällaisissa tilaisuuksissa sattuvampi sana, — keskeytti Bazârow. Sapen kuohunta kuului hänen tyynessä, mutta umpeassa äänessään. — Arkâdi oli vähän salaperäinen eilen; ei puhunut teistä eikä sisarestanne… Se on tärkeä oire se.
— Hän on Kâtjan kanssa aivan kuin veli, — virkkoi Anna Sergêjewna, — ja se se hänessä minua miellyttää, vaikka, kukaties, minun ei pitäisi sallia tuollaista lähentelemistä heidän välillänsä.
— Sisarko teissä nyt puhuu? — sanoi Bazârow, sanojansa venytellen.
— Tietysti… Mutta miksikäs me seisomme? Lähdetään edelleen. Jopa on omituista tämä meidän keskustelumme, eikö niin? Ja olisinko voinut aavistaakaan, että olen puheleva tällä tavoin teidän kanssanne? Tiedättehän, että minä pelkäilen teitä, ja samalla minä kumminkin luotan teihin, sillä pohjaltanne te olette hyvä.
— Ensinnäkin en minä ole lainkaan hyvä, ja toiseksi minä olen kadottanut kaiken merkityksen teidän silmissänne, ja te sanotte, että minä olen hyvä. Se on sama kuin laskea kukkaseppel kuolleen päähän.
— Jevgêni Vasíljitsh, eihän meidän voimissamme… — alkoi Anna Sergêjewna, mutta tuuli huhahti, pani lehdet puussa kahisemaan ja vei hänen sanansa mennessään.
— Vapaahan te olette, — kuului taas tuokion kuluttua Bazârowin ääni.
Sen jälkeen ei enää erottanut mitään; askelet kuolivat pois … kaikki oli jälleen hiljaa.
Arkâdi kääntyi Kâtjan puoleen: tämä istui entisessä asennossaan, pää vaan entistä alemmas painuneena.