Kâtja ei vastannut mitään, mutta lakkasi katsomasta häneen.
— Minun mielestäni, — alkoi Arkâdi taas, yhä enemmän vavahtelevalla äänellä, mutta peipponen se koivun latvassa huolettomana yhä vain veteli virsiänsä — minun mielestäni jokaisen rehellisen miehen velvollisuus on olla aivan suora niitten … niitten kanssa, joita … sanalla sanoen, jotka hänelle ovat läheisiä … ja sen vuoksi minä … minä olen päättänyt…
Mutta tässä Arkâdin kaunopuheliaisuus petti; hän takertui, joutui hämilleen ja oli pakotettu olemaan hetken aikaa ääneti. Kâtja ei vieläkään nostanut silmiänsä. Näytti siltä kuin hän ei ymmärrä, mihinkä tämä kaikki oikeastaan tähtää. Samalla hän näkyi odottelevan jotain.
— Ennakolta jo tiedän hämmästyttäväni teitä, — puuttui Arkâdi puhumaan, pannen liikkeelle kaikki voimansa, — sitä enemmän kuin tämä tunne joissain määrin … joissain määrin, huomatkaa … koskee teitäkin. Eilen te, muistaakseni, moititte minua vakavuuden puutteesta, — jatkoi Arkâdi, muistuttaen ulkonäöllään sellaista ihmistä, joka on astunut suohon ja tuntee joka askeleelta vaipuvansa yhä syvemmälle, mutta kiiruhtaa sittenkin eteenpäin, toivoen pikemmin pääsevänsä toiseen laitaan, — tuo moite kohdistetaan useinkin … sattuu … nuoriin, silloinkin kuin he jo ovat lakanneet antamasta aihetta siihen; ja jos minussa olisi enemmän itseeni luottamusta… ("Mutta autahan minua jo, hyvä ihminen!" ajatteli hän itsekseen epätoivoisena, mutta Kâtja se vaan katseli toisaanne.) Jos minä voisin toivoa…
— Jos minä voisin luottaa siihen, mitä te puhutte — kuului Anna
Sergêjewnan kirkas ääni.
Arkâdi vaikeni heti, Kâtja kalpeni. Ihan sen pensaikon vieressä, joka sankkana kasvoi pylväikön edessä, kulki tie. Anna Sergêjewna astui sitä myöten Bazârowin kanssa. Kâtja ja Arkâdi eivät voineet nähdä heitä, mutta kuulivat joka sanan, leningin kahinan, hengityksenkin. Ohikulkijat astuivat muutaman askeleen ja pysähtyivät kuni tahallansa itse portiikin edustalle.
— Nyt sen näette, — jatkoi Anna Sergêjewna, — me olemme erehtyneet; emmehän enää vietä ensimmäistä nuoruutemme aikaa, minä varsinkaan; me olemme eläneet, ennättäneet väsähtyä; me olemme kumpainenkin — miksipäs kursailisimme? — olemme ymmärtäväisiä: ensin me herätimme intressiä toisissamme, uteliaisuus heräsi … mutta sitten…
— Minä väljähdyin, — keskeytti Bazârow.
— Tiedättehän te, ett'ei se ollut syynä meidän välimme rikkaantumiseen. Mutta oli miten oli, me emme tarvinneet toisiamme, siinä pääasia. Meissä oli liian paljon … kuinka mä sanoisin … yhtä juurta. Me emme sitä ensi alussa käsittäneet. Arkâdi sitä vastoin…
— Häntäkö te tarvitsette? — kysyi Bazârow.