— Missäs on Arkâdi Nikolâitsh? — tiedusti emäntä, ja, kuultuaan hänen olleen jo toista tuntia näkymättömissä, lähetti häntä hakemaan.
Kotvan aikaa kesti, ennenkuin hänet löydettiin: hän oli samonnut puutarhan perimmäisiin osiin. Siellä hän istui, kädet ristissä leuan nojana, syvissä mietteissään. Ja syviä ja vakavia olivatkin nämä mietteet, mutta murheellisia ei. Hän tiesi Anna Sergêjewnan istuvan kahden kesken Bazârowin kanssa, mutta mustasukkaisuutta hän ei tuntenut, kuten ennen. Päinvastoin hänen kasvonsa ne kirkastuivat kirkastumistaan; hän näytti kummastelevan jotain ja iloitsevan ja päättäneen ryhtyä johonkin.
XXVI.
Ukko Odintsôw vainaja aikoinaan ei rakastanut mitään uuden-aikaisia hommia, mutta myönsi kumminkin "jonkun verran liikunta-alaa jalostuneelle maulle". Senpä vuoksi hän rakennutti puutarhaansa, ansarin ja lammen välille, jonkunmoisen kreikkalaisen pylväikön venäläisistä tiileistä. Tämän pylväikön eli portiikin sokeaan peräseinään oli laitettu kuusi komeroa veistokuvia varten, jotka Odintsôw aikoi tilata ulkomailta. Niitten oli määrä esittää: Yksinäisyyttä, Vaiteliaisuutta, Mietiskelyä, Surumielisyyttä, Kainoutta ja Tunteellisuutta. Yksi niistä — vaiteliaisuuden jumalatar, sormi huulillaan, oli jo tuotettu ja asetettu pystyyn, mutta kylän pojat heittivät siltä jo ensi päivänä nenän rikki, ja vaikka lähitienoon kipsaaja oli luvannut tekaista sille uuden nenän, "entistä puolta paremman", niin käski Odintsôw viedä kuvan pois, ja sitten se pantiin olkiliiteriin, missä sai seista monta vuotta, herättäen taikauskoista kauhua kylän ämmissä. Pylväikön etupuolelle oli jo aikaa sitten kasvanut sankka pensaikko; pilarien kapiteelit vain ulottuivat vehreän tiheikön yli. Itse pylväikössä oli päiväsydännäkin viileä.
Anna Sergêjewna ei milloinkaan käynyt tässä paikassa siitä pitäin kuin oli nähnyt siellä tarhakäärmeen. Kâtja sitä vastoin istuskeli siellä useinkin erään komeron suulle asetetulla kivipenkillä. Siinä hän, siimeksessä ja raikas lemu ympärillään, lueskeli, teki käsitöitä, tahi vaipui siihen täydellisen hiljaisuuden tunteesen, joka luultavasti on jokaiselle tuttu, ja jonka sulous on siinä, että ihminen silloin, tuskin itsekään sitä tajuten, äänetönnä kuulahtelee elämän laajaa aaltoa, joka myötäänsä vyöryy sekä hänen ympärillään että hänessä itsessäänkin.
Bazârowin tulon jälkeisenä päivänä Kâtja istui lempipenkillään, ja hänen vieressään istui taaskin Arkâdi, joka oli pyytänyt häntä kerallansa "portiikiin".
Aamiaiseen oli vielä tunnin verran aikaa, mutta kastehelmissä kimalteleva aamu alkoi jo vaihtua helteiseksi päiväksi. Arkâdin kasvoilla asui eilinen leima. Kâtja näytti huolestuneelta. Sisko oli aamulla, heti teetä juotua, kutsunut hänet omaan kamariinsa ja ensi aluksi hyväiltyään häntä — se se joka kerta hiukan pelotti Kâtjaa — kehoitti häntä olemaan varovampi käytöksessään Arkâdin kanssa, varsinkin karttamaan kahdenkeskisiä seurusteluja, sillä ne muka olivat vetäneet sekä tädin että koko talonväen huomiota puoleensa. Sitä paitsi oli Anna Sergêjewna jo edellisenä iltana ollut pahalla tuulella, ja vähän hämillään oli ollut Kâtjakin, ikäänkuin tuntien olevansa johonkin syypää. Nyt, suostuessaan Arkâdin pyyntöön, hän oli itsekseen päättänyt, että tämä on viimeistä kertaa.
— Kâtjerina Sergêjewna — alkoi Arkâdi kainostelevalla luontevuudella, — siitä pitäin kuin minulla on ollut onni asua tässä talossa, olen haastellut teidän kanssanne kaikenlaisista asioista, mutta onpa muuan minulle sangen tärkeä … seikka, johon en vielä ole kajonnut. Te mainitsitte eilen, että minut on täällä tehty toisenlaiseksi — lisäsi hän, sekä sieppaillen että kartellen Kâtjan katsetta, joka niin kysyväisenä oli kääntynyt häneen. — Minä olen todellakin monessa suhteessa muuttunut, ja sen te tiedätte paremmin kuin kukaan, te, jolle minä oikeastaan olenkin kiitollisuuden velassa tästä muutoksesta.
— Minä? Minulleko? — äännähti Kâtja.
— En minä enää ole se korskea poika, jollainen olin tänne tullessani, — jatkoi Arkâdi, — vast'ikäänhän täytinkin kolmekolmatta. Minä halajan, kuten ennenkin, olla hyödyllinen, tahdon pyhittää kaikki voimani totuuden palvelukseen, mutta min'en etsi enää ihanteitani sieltä, mistä ennen; ne esiintyvät nyt… paljoa lähempänä minua. Tähän saakka en ole ymmärtänyt omaa itseäni; olin ottanut päälleni tehtäviä, jotka kävivät yli voimieni… Äsken vasta minun silmäni aukenivat, ja sen on saanut aikaan muuan tunne… Minä puhun hiukan himmeästi, mutta toivoakseni, te ymmärrätte minua…