— Kuinka? Hänkin? — pääsi Anna Sergêjewnalta.
— Hänkin, — toisti Bazârow, nöyrällä kumarruksella. — Ettekö te todellakaan sitä tiennyt? Uutisenko minä teille kerroin?
Anna Sergêjewna laski katseensa maahan.
— Te erehdytte, Jevgêni Vasíljitsh.
— Tuskinpa. Mutta kenties minun ei olisi pitänyt mainita tuota. — Itsekseen hän sitten lisäsi: "Siinä sait, älä viekastele toista kertaa".
— Miks'eikäs siitä saisi mainita? Mutta minun mielestäni te panette liian paljon merkitystä hetkelliselle vaikutelmalle. Alanpa luulla, että te olette taipuvainen liioittelemaan.
— Puhutaan kernaammin jostain muusta, Anna Sergêjewna.
— Miksikä niin? — vastasi toinen, mutta käänsi itsekin puheen toisaanne.
Hänestä tuntui sittenkin tukalalta Bazârowin seurassa, vaikka olikin hänelle sanonut ja omalle itselleenkin vakuuttanut unohtaneensa kaikki tyyni. Puhellen hänen kanssaan aivan jokapäiväisistä asioista, leikkiäkin laskiessaan, hän tunsi hiukan pelvon-alaista ahdistusta. Niinpä höyrylaivassakin ulapalla ihmiset puhelevat ja naureskelevat keskenänsä huolettomasti, aivan kuin maata mannerta jalka polkisi, mutta annas, että tulee pienikin pysäys, joku vähäpätöisinkin, tavallisuudesta poikkeava sattuma, niin jo ilmaantuu kaikkien kasvoille levottomuus, joka tietää, että ihmisissä asuu alituinen tietoisuus alituiseen uhkaavasta vaarasta.
Anna Sergêjewnan ja Bazârowin keskustelua ei kestänyt kauan. Edellinen alkoi tuon tuostakin vaipua mietteisinsä, vastailla hajamielisesti ja ehdotti vihdoin, että siirryttäisiin saliin, missä tapasivat ruhtinattaren ja Kâtjan.