— Todellakin! Minun on hyvin mieluista kuulla tuota.
Näin sanoi Anna Sergêjewna, ja niin sanoi Bazârow, ja kumpikin luuli puhuvansa totta. Olivatko heidän sanansa totta, täyttä totta? Itse he eivät sitä tienneet, kertoja sitäkin vähemmin. Mutta heidän keskustelunsa muodostui sellaiseksi, ikäänkuin olisivat täydellisesti uskoneet toisiansa.
Anna Sergêjewna kysyi muun muassa, mitä hän teki Kirsânowien luona. Toinen oli jo vähällä kertoa duellistaan Pâvel Petrôwitshin kanssa, mutta pidättyi, ajatellen Anna Sergêjewnan kenties luulevan, että hän koettaa tehdä itseänsä intressantiksi. Sanoi tehneensä siellä työtä koko ajan.
— Mutta minä, — sanoi Anna Sergêjewna, — minä olin ensin jonkun aikaa synkkämielinen, ties Herra, mistä syystä; olin jo aikeissa lähteä ulkomaillekin, aatelkaas! … Mutta sitten se meni ohitse; teidän ystävänne Arkâdi saapui tänne, ja minä pääsin taas entisille laduilleni, oikeaan rooliini.
— Mihinkä rooliin, sallikaa kysyäni?
— Tädin, opettajattaren, äidin, minkä nimen sille tahtonette panna. Mutta asiasta toiseen: tiedättekö, ett'en minä ennen oikein käsittänyt teidän ja Arkâdi Nikolâitshin välistä kiinteätä ystävyyttä. Minun mielestäni hän oli jotenkin vähäpätöinen, mutta nyt minä tunnen hänet lähemmin ja olen vakuutettu siitä, että hän on viisas mies… Mutta — ja se on pääasia — hän on nuori, nuori … toisin kuin me, Jevgêni Vasíljitsh.
— Yhäkö hän vieläkin arkailee teidän läsnä-ollessanne?
— Ettäkö hän… — yritti Anna Sergêjewna, mutta lisäsi sitten, hetken mietittyään: — nyt hän luottaa minuun paremmin, nyt hän puheleekin minun kanssani. Ennen hän aina kartteli minua. Mutta enpä minäkään hänen seuraansa hakenut. Hänestä ja Kâtjasta on tullut hyvät ystävät.
Bazârowia harmitti. "Eipäs vaan saata nainen olla viekastelematta", ajatteli hän itsekseen.
— Te sanoitte hänen kartelleen teitä, — lausui hän kylmästi myhähtäen, — mutta teiltä ei varmaankaan ole pysynyt salassa se, että hän oli rakastunut teihin?