— Minkäs neuvon te annatte? — kysyi Anna Sergêjewna, yhä nauraen.
— Minä arvelen, — vastasi Bazârow, nauraen hänkin, vaikk'ei hänestä tuntunut lainkaan iloiselta eikä yhtään naurattanut, enempää kuin Anna Sergêjewnaakaan, — minä arvelen parhaaksi, että annatte nuorille siunauksenne. Tämä on kaikin puolin hyvä naimiskauppa: Kirsânowit ovat jotenkin varakkaita, Arkâdi isänsä ainoa poika, ja isäkin on hyväntahtoinen ukko, ei hän pane vastaan.
Rouva Odintsôw astui lattian poikki huoneen päästä toiseen. Hänen kasvonsa ne vuoroin vaalenivat, vuoroin lensivät punaisiksi.
— Niinkö arvelette? — kysäisi hän. — No niin, enhän minä tiedä, mikä estäisi… Minä iloitsen Kâtjan puolesta … ja Arkâdi Nikolâjewitshin myöskin. Tietysti minä odotan vastausta isältä ja lähetän Arkâdin itsensä tuomaan sitä. Oikeassapas minä sittenkin olin eilen, kun sanoin meidän kumpaisenkin olevan jo vanhoja… Mutta kuinkas en minä mitään nähnyt! Sehän on kummallista!
Anna Sergêjewna rupesi jälleen nauramaan, kääntäen samalla kasvonsa pois.
— Kovin on ovelaksi käynyt nykyajan nuori väki, — puhui Bazârow, ruveten nauramaan hänkin. — Jääkää hyvästi! — virkkoi hän sitten, oltuaan hetken aikaa vaiti.
— Minä toivotan teille asian päättymistä kaikkein parhaimmalla tavalla. Minä sitten taampaa siitä iloitsen.
Rouva Odintsôw kääntyi pikaisesti häneen.
— Lähdettekö te pois? Miks'ei teidän nyt sopisi jäädä? Jääkää… Teidän kanssanne on niin hauska haastella … on kuin kävelisi kuilun partaalla. Ensi alussa hirvittää, mutta sitten — ties mistä se rohkeus tuleekaan. Jääkää.
— Kiitos tarjouksestanne, Anna Sergêjewna, ja siitä, että niin mairittelevalla tavalla arvostelette minun keskustelutaitoani. Mutta minä huomaan olleeni jo liiankin kauan minulle vieraassa piirissä. Lentokalat ne kestävät jonkun aikaa ilmassa, mutta pian niitten pitää jälleen mäiskähtää veteen: sallikaa minunkin pudota elementtiini.