Rouva Odintsôw katsahti Bazârowiin. Katkera hymy tempoili hänen kasvojansa. "Tuo rakasti minua", ajatteli hän. Hänen tuli sääli Bazârowia, ja osaa-ottavasti hän ojensi hänelle kätensä.
Mutta Bazârow arvasi hänen ajatuksensa.
— Ei! — sanoi hän, peräytyen askeleen. — Köyhä minä olen, mutta almuja en ole vielä tähän saakka ottanut vastaan. Jääkää hyvästi ja pysykää terveenä.
— Minä olen vakuutettu siitä, ett'emme nyt viimeistä kertaa ole yhdessä, — virkkoi toinen, vasten tahtoansakin tuntien ilmeistä liikutusta.
— Sattuuhan sitä maailmassa jos mitä! — vastasi Bazârow, kumarsi ja poistui.
— Vai aiot sinä rakentaa oman pesän? — puhui hän samana päivänä
Arkâdille, kykkysillään lattialla matkalaukkuaan pakaten. — No niin.
Onhan se hyvä asia. Mutta turhaa oli sinun vilpistellä. Minä luulin
sinun suuntautuvan aivan toisaanne. Vai ällistyitkö itsekin?
— En todellakaan luullut näin käyvän, erotessani sinusta, — vastasi Arkâdi, — mutta miksikäs sinä itsekin vilpistelet ja sanot: "se on hyvä asia", niinkuin minä en tietäisi sinun mielipiteitäsi avioliitosta?
— Voi veli veikkoseni, — puheli Bazârow, — mitä haasteletkaan! Katsopas, mitä minä teen: matka-arkkuun ilmestyi tyhjä paikka, ja minä sullon sen heiniä täyteen; ja niin se on meidän elämämmekin matka-arkun laita: täytä se millä hyvänsä, kunhan ei vain jäisi tyhjää paikkaa. Älä pane pahaksesi: muistanet kai, mikä mielipide minulla aina oli Kâtjerîna Sergêjewnasta. Muut mamselit ne on älykkään kirjoissa siitä syystä vain, että osaavat älykkäästi huokailla; mutta sinun mamselisi osaa kyllä pitää puoliaan, pitääpä niinkin, että sinutkin kouriinsa kokoaa …. ja niinhän sen pitää ollakin. — Hän paiskasi matka-arkun kannen kiinni ja nousi seisomaan. — Ja nyt minä jäähyväisiksi sanon sinulle vielä kerran — sillä mitäpäs tässä itseään pettelisi? — me sanomme nyt toisillemme hyvästi ainaiseksi, ja sen sinä tunnet itsekin… Viisaasti teit; meikäläisen katkeraa ja kitkerää loismiehen elämää varten sinä et ole luotu. Ei sinussa ole julkeutta eikä ilkeyttä; sinussa on vaan nuorta rohkeutta ja nuorta kiivautta. Meidän toimeemme ei sinusta ole. Ette te, aatelisherrat, ette te jalomielistä nöyryyttä ja jalomielistä kiehahtelua kauemmas ikinä pääse, ja ne ovat joutavaa tavaraa. Te, esimerkiksi, ette tappele ja luulette jo olevanne kelpo poikia, mutta meidän tekee mieli tapella. Ja mitäpäs pitkistä puheista! Meidän pölyt ne sinulta silmät syö, ja meidän likamme sinut tahraa. Sin'et ole kasvanut meidän tasalle; itseäs ihailet tietämättäskin; sinusta tuntuu hauskalta torua omaa itseäsi, mutta meistä se on ikävää… Tuo meille muita! Meidän pitää saada murtaa muita! Kunnon poika sinä olet, mutta hemppu sittenkin, liberaalinen herraspoika, — evolatuu,[23] niinkuin meidän ukko siellä kotona sanoo.
— Ainaiseksiko sinä nyt sanot minulle jäähyväiset, Jevgêni? — virkkoi Arkâdi murheellisena; — ja eikö sinulla ole muita sanoja minun varalleni?
— On, Arkâdi, on minulla muitakin sanoja, mutta minä en lausu niitä, sillä se on romanttisuutta; toisin sanoen: tulis imeläksi ja äiteläksi. Mutta ota sinä ja nai pikemmin ja pane oma pesä kuntoon ja laita lapsia kasallinen. Niistä tulee kai poikia jo siitäkin syystä, etteivät synny ennen aikojansa, niinkuin sinä ja minä. Aha! Tuolla on, näen ma, hevosetkin jo valmiina. Matkaan nyt! Muille minä olen sanonut jäähyväiset… No niin, syleilläänkös, vai?