Arkâdi riensi entisen opetusmestarinsa kaulaan ja tulvana syöksähtivät kyynelet hänen silmistään.
— Semmoista se on se nuoruus! — virkkoi Bazârow tyynesti. — Mutta minä luotan Kâtjerîna Sergêjewnaan. Pian hän saa sinut lohdutetuksi, usko pois.
Rattailta hän sitten vielä sanoi:
— Terve nyt, veli! — ja osoittaen naakkaparia, joka istui tallin katolla, hän lisäsi: — Kas tuolla! Ottaos opiksi!
— Mitäs tarkoitat?
— Kuinka? Niinkö heikko sinä oletkin luonnonhistoriassa, vai oletko unohtanut, että naakka on kaikkein kunnioitettavin, perhettä rakastava lintu? Siinä sulle esikuva! … Voikaa hyvin, signor!
Rattaat ratisemaan.
Bazârow oli puhunut totta. Illalla Kâtjan kanssa haastellessaan,
Arkâdi unohti kokonaan opetusmestarinsa. Hän rupesi jo taipumaan
Kâtjan tahdon alle, ja Kâtja huomasi sen eikä kummastellutkaan.
Arkâdin piti lähteä huomenissa Mârjinoon Nikolai Petrôwitshin luo.
Anna Sergêjewna ei tahtonut häiritä nuoria. Säädyllisyyden vuoksi vain hän ei jättänyt heitä kauaksi aikaa olemaan kahden. Jalomielisesti hän piti tätiä loitommalla heistä, tuota vanhaa ruhtinatarta, joka, kuultuaan pian aikeissa olevista häistä, oli joutunut vetistelevään raivoon. Ensi alussa Anna Sergêjewna pelkäsi oman itsensä tähden, luullen, että hänestä on tuntuva hiukan raskaalta katsella muitten onnea, mutta kävikin aivan päinvastoin: tuo näky ei ainoastaan ollut häntä raskauttamatta, vaan huvittikin häntä, jopa vihdoin suloiseltakin tuntui. Se oli Anna Sergêjewnalle sekä mieluisa että mieltä masentava huomio.
"Oikeassa näkyy Bazârow sittenkin olleen", ajatteli hän: "uteliaisuutta, pelkkää uteliaisuutta, onnen tavoittelemista, itsekkäisyyttä"…