Sítnikow vetelehtii Pietarissa, seurustellen suuren Jelisêjewitshin ja parin kolmen kemistin kanssa, jotka eivät tiedä erotusta hapen ja typen välillä, mutta silti ovat täynnään kieltämystä ja oman itsensä kunnioittamista. Sítnikow valmistautuu suureksi mieheksi hänkin ja vakuuttelee jatkavansa Bazârowin "asiaa". Sanotaan hänen saaneen kerran selkäänsäkin, mutta eipä mies velkaa jäänyt: eräässä sameassa aikakauskirjan pahaisessa hän julkaisi erään samean artiklan pahaisen, viitaten siinä kautta rantain, että tuo selkään antanut herrasmies on — pelkuri. Tätä tällaista hän sanoo ironiaksi. Isä se lähettelee häntä asioilleen milloin puoleen, milloin toiseen. Äidin mielestä hän on tölhömäinen ja — literatööri.
* * * * *
Kaukana, syrjäisissä seuduin Venäjänmaata on pieni kirkonkylän kalmisto. Kuten melkein kaikki kalmistot meillä, niin sekin luo eteesi murheellisen näyn: ojat sen ympärillä ovat jo aikaa sitten vierineet umpeen; harmaat puuristit ovat kallellaan ja mätänevät katoksiensa alla, jotka joskus maailmassa olivat maalatuita; kivipaadet haudoilla ovat siirtyneet sijoiltaan, niinkuin kuka heitä alhaalta päin sysäileisi; pari kolme kitukasvuista puuta tuskin nimeksikään siimestä suo; lampaita siellä kenenkään ahdistelematta kävelee haudoilla…
Mutta hautain joukossa on yksi, johon ei ihmiskäsi pääse kajoamaan, ja jota ei polje elukan jalka; linnut vaan sen päällä istuvat ja aamuvirsiänsä veisailevat. Rauta-aitaus on rakettu sen ympärille, ja nuori näre kasvaa sen kummassakin päässä. Siinä lepää Jevgêni Bazârow. Sen ääreen saapuu läheisestä pikku kylästä usein kaksi jo raihnaista vanhusta, mies vaimoineen. Toisiansa tukien he astuvat raskain askelin, lähestyvät rautaristikkoa ja polvillensa lankeavat, ja siinä itkevät kauan ja katkerasti, ja kauan ja tarkasti katselevat mykkää kiveä, jonka alla heidän poikansa lepää. He vaihtavat sanasen ja toisen, huitaisevat pois kiveltä pölyn ja oikaisevat näreessä oksan ja rukoilevat jälleen, eivätkä malta eritä tästä paikasta, jossa heistä tuntuu kuin olisivat lähempänä poikaansa, lähempänä muistoja hänestä…
Turhiako ovat vanhusten rukoukset ja kyyneleet? Voimatonko on rakkaus, pyhä, alttiiksi-antauva rakkaus?
Oi ei!
Kätkeköönpä hauta kuinka intohimoisen, syntisen, kapinoivan ihmissydämen hyvänsä, — levollisesti sen kummulta kukkaset meitä katselevat viattomilla silmillään: ei ne yksin ikuisesta rauhasta meille haasta, tuosta "kylmäkiskoisen" luonnon suuresta rauhasta; iankaikkisesta sovituksestakin ne haastaa ja elämästä, jolla ei loppua ole.
Viiteselitykset:
[1] Maaorjuuden synty ja kehittyminen hamaan sen lakkauttamiseen asti 19 p. helmikuuta 1861 (v.l.) on juurta jaksain esitettynä M. Wallacen teoksessa "Venäjä", joka parhaillaan ilmestyy suomeksikin.
[2] Surullisesti kuuluisain rouva Saltykówin ja kreivi Araktshêjewin julmuudet orjia kohtaan, samoin kuin Speránskin rankaisemat kidutustapaukset (katso M. Wallace, Venäjä, XXVIII luku) lienevät silloin kyllä suullisina kertomuksina kulkeneet suvusta sukuun, mutta saipa T. omin silminkin nähdä sentapaisia kauhuja. Pitsh mainitsee kuulleensa T:n omasta suusta seuraavan kertomuksen: